Tuntee olevansa jotenkin leimattu.
Leimattu äidiksi, nuori taikka vanha äiti.
Mutta entä ne joilla löytyykin erityislapsia - tuntuu kuin sua kartettais, pelätään, pidetään vieraana - kuin sun lapset ois jotain ruttoa..
Osataan kyllä neuvoa - ei varmaan ole kellekään tullut mieleen että sitä kaikkea on jo saatettu kokeilla - tuloksetta.
En koskaan, en ikinä ole kenenkään kuullut kysyvän - kuinka sinä, äitinä, ihmisenä jaksat tätä kaikkea - mistä löydät kaiken tarmon olemaan noin vahva - miksipä kukaan kysyisi - jaksathan sinä kun sul on noit lapsia.
Ei varmaan kenellekään ole tullut mieleen että se mitä sä näytät päälle päin - se onkin vain roolin pitämistä - ettet romahtaisi omien lapsiesi edessä - jotta jaksaisit kannatella heitä ja olla heille se tukipilari.
Mutta mitä sitten kun tulee se vastaan että sinä - tukipilari et enää jaksakaan olla se vahva ja se tukipilari kaatuukin.
Mä en tiedä mitä sitten - sillä tällä tukipilarilla ei ole enää voimia kannatella - hyvä kun itseään.
Synkkiä ajatuksia pää täynnä - vaikka tiedän todella hyvin ettei millään niillä ole mitään virkaa ja ne ei auta mitään - mutta ne vaan tulee ja on - mutta onneksi ne sitten myös menee yhtä vauhdikkaasti.
Ja kyllä ennen kuin joku kysyy - olen jutellut asioista ja olen puhunut - auttaako se - en tiedä!
Mulla todettiin just sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila. Mitä se sitten tarkoittaakin - ei hajuakaan! Lääkäri jopa minulle sanoi että minustä ei päälle päin näe että tulos olisi mitä se on - sanoin että niin ne sano kun opiskelin - että minun tilani on hankala tutkia kun päälle päin olen toista mitä testit ja muut antaa ymmärtää..
Tunne kun sä syytät itseäsi lasten ongelmista, tunnet että olet huono äiti kun lapsesi on erityislapsia - koet tehneesi jotain - koet että olet jättänyt tekemättä - itsesyytökset on valtavia...
Sitten tulee riittämättömyyden tunne - mitä jos en jaksakaan rakastaa tarpeeksi - mitä jos lapset ei rakastakaan tarpeeksi..
Tuki - sitä tarvii paljon - mutta mitä jos et saakaan sitä siitä mistä sun pitäis saada - mut et uskallakaan hakea sitä sieltä mistä tietäisit saavasi tuen - koska se tuki ei olisi oikeutettua juuri sieltä.
Jotkut puhuu vertaistuesta - en tiedä hyötyisinkö mä siitä pahemmin - sillä olen nähnyt monia saman henkisiä lapsia ja vanhempia - mutta koen ettei voida toisiamme auttaa.
Joskus tuntuu että olen keksinyt kaiken päässäni ettei mun lapsilla oikeasti mitään ole - vaan mä olen kuvitellut kaiken - tiedän asia ei ole näin - sillä sulle tärkeät ihmisetkin sanovat - miten sä jaksat tätä samaa ihan joka päivä. He ovat kanssa huomanneet - ei toi puhukaan pötyä kun sanoo että lapsi saattaa kesken hyvän hetken vaan hyökätät ja purra toista hullun kiilto silmissä. Sun pitäis osata tukea toista ettei tee niin - torua - samalla olla rankentava ja tukea sitä kenen päälle hyökättiin. Ei vaan oma pää pysy mukana.
Sitten se että kun sä aina rageet - miksi aina rageet???
NO KU EN HITTO TIIÄ - joo en tiedä - ei hajuakaan. Sit tulee taas olo et voisinko kadota - hävitä. Mä oon paha ja aiheutan pelkkää pahaa - ehkä voisin vaan kadota niin kaikilla ois helpompaa. Vaikka tiedät ettei siitä ole mitään apua.
Tässä vaiheessa olen onnellinen ihmisistä joille voin soittaa - vaikka yöllä (niitä muuten ei ole mun elämässä pahemmin) - mä kun satun olemaan yökukkuja...¨
Ja some on ihana asia - sinne kun postaa jotain - tulee heti vapauttavampi olo - vaikkakaan en jaksa lukea kaikkien kommentteja - ja ahdistun osista kommenteista - vaikka ihan asiaa puhutaankin ja tiedän kaiken mitä he sanovat/kirjoittavat.
Mutta se että saa sanoa asian ääneen auttaa paljon.
Tämä kirjoituskin on lähtösin sellaisesta postauksesta Kaikilla olisi helpompaa....jos katoaisin!
Rakkaudella, Nalle
