Moni tietää että olen uskossa, tälle hetkellä olen myös sillä tiellä ihan hukassa. Tuntuu kuin olisin kadottanut todellisen minäni, hukuttanut sen valeminän alle. Näytän ja olen muille jotain mitä en ole jne....en uskalla tuoda julki mielipiteitäni ja ajatuksiani.. Pelkään että minut tuomitaan... Tahtoisin tuoda esille Jumalan sanomaa elämässäni, mutta lähipiirin paineet ja turvattomuuden tunne saa lukittautumaan. Valeminä haukkuu itseään kelvottomaksi vaikka todellisuudessa olen vanva ja voimaantuva ihminen. Kadotin punaisen lankani tätä kirjoittaessani. Mutta tosiminä ja valeminä kamppailee keskenään.
Kuinka sitten päästä näistä kahleista irti? Kuinka uskaltaa tuoda omaa minäänsä julki, ilman että pelkää tulevansa tuomituksi. Tämä on myös itselle vaikeaa, niin kotona, ystävien seurassa kuin seurakunnassa.
Luulen että sen voi oppia. Harjoittelemalla. Tutussa ja turvallisessa ympäristössä..mutta mietin että jos ei koe että sellaista ympäristöä ei olekaan...tai jos ei tiedäkään omia halujaan ja ajatuksiaan...
Muthan pudotettiin mielialatyöryhmästä pois ja nyt mun oloa tarkkaillaan perustasolla - eli terveyskeskuksessa silloin kun heille sopii...tosiaan helmikuun vika päivä ollut viimeksi tapaaminen jonkun kanssa ja seuraava on huhtikuun puolen välin jälkeen - aika pitkä aika odottaa kontaktia...toki jos voinnissa nyt jotain yllättävää ja haasteellista tapahtuisi voisin kääntyä päivystyksen puoleen - mutta olen huono sinne lähtemään...no tällä hetkellä ei ole pelkoa lähteä edes...olo on tasasen harmaata ja tuntuu etten jaksaisi näin tasaista - olisi kiva jos edes joskus olisi vähän vaihtelua...
Isäni kuolema kummittelee edelleen taka-alalla....en ole vieläkään sitä käsitellyt...en tiedä koska se "joskus" sitten tulee...surussa on viisi vaihdetta ja taidan olla kieltämisvaiheessa edelleen - se on ensimmäinen vaihe...se miksi ei ehkä tule surtua tai muuten niin kun ei saa tukea siihen suruun läheltä...kun itkeminen ja sen näyttäminen on heikkoutta...ei minun mielestä mutta tämän erään...joka on on mun lähimpiä ihmisiä... Tuki olisi surussa todella tärkeää - kyllä sitä ystäviltä saa...mutta en anna itselleni lupaa näyttää surua ystävien lähellä...miksi en tiedä...
Samalla tässä mietin...oli leirillä tosiaan viikonloppuna...ja siellä puhuttiin juurista....Jokaisella ihmisellä on juuret, jotka on juurruttanut jonnekin ja ne kasvavat ja laajenevat jotka tuottavat sitten hedelmää eritavoin....olen miettinyt nyt omaa juurakkoani....Mitä jos mun juuret onkin juurtuneet väärään paikkaan? Onko juuret maaperällä missä niiden ei pitäis olla? Tästä päästään siihen että miten muuttaa omaa elämäänsä niin että omat juuret olisivat ja tuntuisivat kantavan hedelmää oikealla tavalla... Sillä jos huomaa että omat hedelmät maistuvat happamilta - täytyy pysähtyä miettimään miksi näin on...
Omassa elämässä olen huomannut että oma parisuhteeni on väärällä maaperällä - en saa tukea ja kannustusta...en saa/voi olla oma itseni, vaan minusta muokataan jotain mitä en ole...syötetään sanoja joita en oikeesti ajattele...en voi näyttää tunteitani niin kuin oikeesti näyttäisin - kun se ei ole oikein...vaikka oikeasti mulla on lupa näyttää tunteeni - ajatella niin kuin ajattelen...mutta toisen vahva persoona saa ajattelemaan ettei niin voi tehdä...
Nyt lopetan tähän punaisen langan olleen kadoksissa jo alusta asti....mutta yritän kirjoitella taas jotain...
Nalle
