ilmä lämpenee - haaveet lisääntyy, murheet tuplaantuu ja toiveet toteutuu....

Nyt kun ilmat lämpenee, tekis mieli enemmän vain lähteä luontoon, tosin työt estää tämän.

pääsispä kätköilee, pääsispä pois kotoa johkuu metsään ihan vaikka pariks päiväks ilman minkään näköistä elektroniikkaa (tosin kätköily ei onnistu jos ei ole puhelinta)..

Ens vkolle vois suunnitella yhtä kahdeksen kätkön reittiä tässä lähistöllä...autolla parkkiin polun varteen ja kävelis sen reitin...eväät mukaan ja vois nauttia luonnosta kera eväiden keskellä metsää...

Ikävä olis monia ihmisiä, harmittaa kun ei voi antaa aikaansa enempää, harmittaa kun ei voi olla kuuntelijana niin paljon kun haluaisi. Haluaisin olla enemmän olkapää...tuntuu kuin ystävät karttais tätä ajatusta kun masennuin syksyllä - mutta olisi ihana tehdä asioita joita teen luonnostani...

Jotenkin on yksinäinen olo vaikka kotona onkin porukkaa, kuin olisin yksin...koko ajan..niin yksin.. ilman ihmistä joka ymmärtää ja kuuntelee ja lohduttaa kun on paha olla... Ilman ihmistä joka on vierellä ilman syytä ja pitää hyvänä ja sylissä vaikka kaikki olisikin hyvin... Olla vaan siinä - läsnä....

Hain töihin vammaistyöhön ja ja ja...

Mä sain sen vakkaripaikan sinne - siis oon niin onnellinen tästä - pääsen tekee työtä joka on ollut lähintä mun sydäntä - en ymmärrä miksi en hakenut jo aiemmin. Aloitan samassa paikassa sitten oppisopimuskoulutuksella vammaisalansuuntautumisen elokuussa - koulutus kestää apautrallaa vuoden.

Aurinkoisin halauksin. Nalle

Tuulen mukana ajatuksia tulee ja menee

Kevät on pitkällä ja ei oikein tunnu luontoäiti tietävän sataako vaiko paistaako.

Omaan elämään ei kai mitään erityistä...

Sen verran tiiän että aloitan oppisopimuspaikan elokuussa.

Ja että hain vakkaripaikkaa kysyisestä paikasta jonne olen menossa oppisopimuskoulutuksen tekemään.

Jänskättää, kutsutaanko haastatteluun. TO asti on haku.

Olenhan jo kerran aiemmin käynyt jo haastattelussa - ehkä uudelleen pääsen. JÄNNITYKSELLÄ odotan.

Nythän teen 60% työaikaa, ajattelin kyl sit alkaa tehdä 80% siellä uudessa paikassa jos vaan sinne pääsen..En jaksa jos teen 100%....

Mulla ollut ajatukset aika ristiriitasia itsenäni kohtaan. Olen ollut hiukan masennuksen puolella, tänään tosin tuntuu että hypomanian puolella, sillä aloittanut asioita ja tuolla ne lojuu kaikki oottamas et joku tekis ne loppuun....ehkä mä viel innostun.

oikeastaan en tiedä mitä mulle kuuluu, toisinaan hyvää, mut hetken päästä ei kuulu kovinkaan hyvää.. Jotenkin luovuttanut oman elämän suhteen - 33 vuotta ja sairauksia loppu elämäksi ja lääkkeitäkin enemmän kuin monella iäkkäällä ihmisellä...

Varmaan kun sai diagnoosista varmuuden - jotenkin se luo alitajuntaisesti masennuksen päälle...

Oman parisuhteen miettiminen....miten jaksan...jaksaisinko paremmin yksin...vai menisinkö pahempaan kuntoon...tietenkään mitään ei voi etukäteen tietää...

Eihän tuossa omassa miehessä vikaa ole, mutta rehellisesti - olisihan se kiva että olisi läsnä - enemmän näkyvillä ja paikalla....vaikea selittää...mutta kun toisesta välittää silti hyvin paljon - mutta olen miettinyt onko se välittäminen ja rakastaminen enää sitä mitä sen kuuluisi olla avioliitossa - vai onko siitä tullut tapa ja tottumus...onko rakkaus muuttanut muotoaan...voiko rakastaa rakastamatta kuin puolisoaan - kai sitä voi, ainakin itse rakastan ystäviäniä ja lapsiani sydämestäni - mutten niin kuin rakastunut rakastaa...Onpa vaikeasti taas selitetty....

Joskus olen miettinyt valehtelenko itselleni....voinko rakastaa edes ketään kun en taida edes välittää itsestäni....Laitan aina muut itseni edellle - enkä välitä mitä itselleni kuuluu...kukahan opettaisi välittämään itsestään....itse se on kai opittava....miten, siihen tarvisin apua...

Mulla on ikävä monia ystäviäni - kaipaisin niiin paljon että pääsisi juttelemaan ystävien kanssa... tuntuu että näinä aikoina hajoaa pää yks jos toisella...kyllä mä video puheluita paljon soittelen - mutta se ei ole sama kuin livenä näkeminen <3

Tukperhe käynnit on menneet hyvin. Kesäkuun alussa he menevät viikolla kolmeksi päiväksi, kun tunnun tekevän enemmän vkonloppuja kuin mitään muita päivää...enkä valita..tykkään - iltoja mulla suurinmaksi osaksi on.

Etäkoulu onneksi lopppui, saa omaa aikaa aamuisin kun toinen koulussa ja toinen hoidossa, vaikkei sitä ihan kauaa kestäkään - pari viikkoa, sitten on kesäloma...HUOH!!!

Onneksi lapsen opettaja pysyy vielä ensivuonna samana - olen niin onnellinen...

Psykan käynti on vasta viikon päästä - päätettiin vähän harventaa kun käyn samalla nettiterapiana sopeutumisvalmennuskurssia - jonka olen kokenut että on ihan ok - mutta kyllä joku vkonlopun tai viikon mittainen sopeutumisvalmennus olis ollut parempi.. Käyn mä tuon nyt kun kerta olen aloittanut..

Ei mulla vissiin muuta...uskoisin...

Aurinkosade terveisin, Nalle

ajatukset pörrää...

Ajatuksia ajastusten perään pörrää päässä, miettimistä mitähän tässä tekis ja miten päin olis..

Hain oppisopimuskoulutukseen, se alkaisi syksyllä - vammaisalan suuntautumiseen - en tiedä miksi en aiemmin ole hakenut, olenhan periaatteessa vammaistyötä tehnyt jo 12v. 

Tähän voisi sanoa - tulipahan kokeiltua vanhuspuolen töitä - enkä sano että en pitäisi työstä - tykkään todella paljon ja luopumisen tuska on kamala...Tykkään tehdä työtä jossa saan tuottaa iloa muille..

Nyt varmaan moni ajattelee - no niin tuo on taas Nallen päähän pistoja kun oli hypomania - ei, ei ole. Olen miettinyt tätä jo tämän vuoden, kun löysin jatkuvan haun oman paikkakunnan kouluun, päätin että haen - kun kerta sain jo tietää oppisopimuspaikan. - odotan jo innolla.

Tarvitsee kyllä kannustusta että jaksan - opintosihteeri soitti ja sanoi että noin vuoden menee opinnoissani - sillä olen jo Lähihoitaja ja tehnyt kyseistä työtä - teoriat on ne jotka minua kauhistuttaa ja työssäoppimisen suunnitelman teko - en ole mikään sanaseppo tärkeissä asioissa.

Nyt mulla on kolmas ilta tulossa. Ensimmäinen työilta oli ihan kamala ja illalla kotiin päästyäni olin ihan kipeä, että hyvä kun pystyi kääntymään sängyssä. Toinen ilta oli paljon stressittömämpi. Tänään toivon että olen myös stressitön, tai en jaksa liikkua...

Lenkillä en ole nyt jaksanut käydä - ehkä huomenna kun ei ole töitä.

Olenkohan mä päästäni vajaa...silloin kun lapset ovat tukiperheessä, en kaipaa heitä ollenkaan - aluks mietin kuinkahan niillä menee, mutta muuten en kaipaa...

Pitäisi seuraavalla tukiperhe käynnin aikana, itse lähteä jonnekin kanssa pois kotoa..mutta minne mie tästä nyt lähtisin - jonkun kaverin nurkkaan istumaan ja liikkumaan töihin....niin olen silloin la ja su iltavuoroissa...

Mitähän sitten....mulla on ikävä mun ystäviä - kyllä sitä muutamia on nähnyt, mut suurin osa ei halua nähdä koska korona...ymmärrän kyllä koronan vakavuuden - mutta mä olen niin ulospäin suuntaunut, että kärsin tästä pienessä piirissä olosta - mie en voi voimaantua..

Nyt nukkunut taas huonista - ihme untakin näin...

Mutta ei mulla oikeastaan muuta ole !!

Kevättä tutkiskellen, Nalle