Henkinen jaksaminen on ollut viime aikoina heikolla kantimilla. En oikein jaksa mitään, hyvä kun jaksan kirjoittaakaan, mutta päätin että nyt kirjoitan jotain pitkästä aikaa....
Tekisi mieli itkeä koko ajan ja olla vain sängyn pohjalla. Olla kadoksissa, poissa kaikkien silmistä, mutta eihän se käy kun on perhe jonka kanssa pitää olla ja touhuta. Lapset jotka tarvitsee sua!! Tosin olen ruvennut miettii että kuinka lapset näkee äidin lapsuudessa, kun äiti suurimmaksi osaksi on omissa oloissaan eikä oikeastaan läsnä lainkaan. Toki lapset käyvät antamassa halauksia päivän mittaan.
Oon alkanut miettiä kuinka nyt sanon etten vain enää tuu rakastamaan, en vaikka kuinka yritän. Tiedän että toinen rakastaa ja näyttääkin sen kaikin tavoin. Mun pitäis olla itsekäs ja vain päästää menemään... Ajattelen liikaa muita ja sitä miltä heistä tuntuu... Unohdan omat tunteeni ja ajatukseni taka-alalle...
Kyllä täältä suosta joskus noustaan, mutta sen aika ei ole vielä... Sen aika tulee vielä ja tulen nousemaan täältä eheytyneenpänä kuin koskaan. Siihen asti yritän jaksaa..
