jotain

Kysymyksiä kysymysten perään...lisää kysymyksiä...mitä mulla on antaa...ei mitään...mulla ei oo vastauksia niihin kysymyksiin, ei vastauksia vastausten perään...en vain tiedä mitä vastata...

Joulu meni rauhaisissa tunnelmissa, sai syödä paljon, avata lahjoja, olla tärkeiden ihmisten ympäröimänä...ei riitoja ei mitään eripuraa, edes lapsien osalta...parasta kumminkin oli mielestäni se yhteinen tekeminen jota meillä oli jouluna...lautapelit, tv:n tuijottelu, oleskelu.

Sitten tulee välipäivät jotka ovat mielestäni niin turhia...omasta puolestani olen vain jo niin väsynyt, jotten jaksa olla iloinen ollenkaan, jotenkin joulun pyhät vei mehut ihan kokonaan, vaikka niistä nautinkin täysin rinnoin... 

Huomenna olisi uudenvuodenaatto...jei, näettekö kuinka innoissani olen tästä asiasta...vuosi vaihtuu ja ylihuomenna onkin jo vuosi 2023, ei uskoisi - mihin tää aika oikein on mennyt...en ajatellut ostaa raketteja lainkaan...vaikka lapset niitä varmasti toivoisivatkin...

Vuosi 2022 - on ollut ihme että olen pysynyt samassa työpaikassa huhtikuun lopusta asti, toki olen ollut aika paljon sairauslomalla - ei hyvä kylläkään, mutta mitä sitä omalle ololleen voi - ei mitään... Rehellisesti en oikein muista vuodesta mitään...nyt kun ihan muistelemalla yritän...ehkei mun ole tarviskaan muistaa mitään...välillä harmittaa itseäni kun en muista asioita...edes valokuvat ei saa muistoja esille...

eroa

Se kun tunteet katoaa on aivan kauheaa. Välität vielä toisesta muttet vaan rakasta enää, et niin kuin parisuhteessa kuuluisi.

Enää ei ole vaihtoehtoja, vaan nyt on enää ratkaisuja. Niitä on tullut tehtyä, vaikka ajattelin että se on helppoa, kuvittelin väärin, tää on helvetin vaikeaa ja sattuu niin vietävästi. 

Mä oon surun murtama,

 kyynelten kastelema,

 tuskan turmelema.

Mutta oon vahva ja kestän kaiken.

Kyllä tästä päättelette oikein että yksi ajan jakso mun elämässä päättyy. 

Tulee olemaan vaikeaa, sillä miten selittää lapsille asia. 

Välillä meinaan et perutaan kaikki, esitetään kunnes lapset täysikäsii ja sit erilleen, mut en mä voi elää parisuhteessa jossa en itse rakasta enää, en halua sitä pahaa toiselle kun en voi antaa vastarakkautta. 

Täl hetkel tuska viiltää rintaa ja oon ihan rikki. Ehkä mä eheydyn viel. Saatan toki tarvita siihen ystävien ja mahdollisesti ammattiauttajan apua.

Itkettää joka asia, millähän verukkeellaa hakis saikkua. En nuku... Miten jaksan töissä,jos en nuku. En mitenkään. 

Nalle 

rukouksen voima

Olin leirillä lasten kanssa, aiheena oli Rukouksen voima. 

Leiri oli todella antoisa ja antoi paljon, vaikka leiri meni omalta osalta joka tilanteessa itkuksi.

Sen mitä opin rukoilemisesta on et pitää olla itselleen armollinen, eikä pidä vaatia liikoja, pienikin riittää. 

Rukous olisi hyvä ottaa jokaipäiväiseen elämään, vaikka aamuun tai iltaan.

Sen voin myöntää että itse olen huono rukoilemaan, en ole koskaan saanut siitä itselleni tapaa. Tykkään paljon kuuntelevasta rukouksesta. Eli siinä ollaan kolmen neljän hengen ryhmässä ja rukoillaan yhden puolesta kerrallaan. Ollaan rukouksen jälkeen hetki hiljaa ja sen jälkeen kerrotaan mitä tuli mieleen rukoiltavasta, lopuksi siunataan Herran Siunauksella.

Eilen oli isänpäivä. Itselleni todella raskas päivä. Ensimmäinen isänpäivä ilman isää. On tullut jonkin verran itkettyä viime aikoina.

Kotona ei tule itkettyä kun miehen mielestä se on heikkoutta. Musta itsestäni tunteiden näyttäminen on taas vahvuutta. 

Tällä viikolla palaan töihinkin... 50% työajalla. Toivottavasti jaksan. Odotan innolla, toivon että pääsen hyvin kiinni töihin, eikä tulis kauheeta alku kankeutta. 

Tällä hetkellä ongelma on käveleminen ja jalkojen päällä oleminen, käy oikealle lonkkaan, alaselkään niin että puutuu koko lonkka ja tulee paineen tunnetta sekä jännää painemaista kipua kuin kuumenis ja turpois. Jalka on kuin painava puupökkelö. Maatessa kihelmöi kuin alkaisi puutumaan. 

Ei mulla muuta tällä erää. 

Nalle

hmm

Syksy, mikä ihana syy polttaa kynttilöitä, tosin ei meillä, kuva otettu vieraissa. 

Semmoi aikakausi etten jaksa ensim yhtään mitään, nukun vaan, hyvä ku syön edes. Sit tulee puusti et vois tehä kaikkee ja enemmänkin, mieli on kirkas kuin aurinko. Eiköhän kesken kaiken taas pudota alas.... Tätä on jatkunut nyt jonkin aikaa... Aika väsyttävää... 

Ihana asia on kun siskon koira on hoijos, niin tulee käytyy ulkona pakostikin, satoi tai ei. Koira seuraa mua joka paikkaan. 

Kävin tänään myös lenkkiraamiksessa, oli mukavaa. 

Nyt on ilta tai oikeastaan jo yö. Pitäis nukkua mut uni ei tuu. Unilääkettä ei enää voi ottaa.... Tekis mieli siivota, touhuta, tehdä kaikkea. Väsytä ei lainkaan. Pitäiskö kokeilla monta päivää jaksaa valvoa samoilla silmillä...? 

Olo on ollu kyl viime aikoina parempi, ehkä tosin vain kuvittelen niin, kun nyt tätä tekstiä kirjoittaessa huomaan ettei oikeastaan niin ole. 

Torstaina on psykiatri, pitää kai sille kertoa missä mennään, asioiden oikeilla nimillä. Tosin riippuu oonko silloin taas masennuksen puolella ja en puhu kuin pakolliset... Tää tittidii olo sais olla psykan aikaan... 

En osaa kuin sängys väkisin makaa ettei lähe laukalle. 

Nalle

ikävä ja ystävyys

Ikävä on vahva sana. Se merkitsee hyvin paljon ja sisältää paljon tunnetta. 

Ikävä, jota itsekin koen päivittäin. Ikävä on saanut itselleni uuden merkityksen kun isäni nukkui pois. 

Samalla kun koen ikävää isääni kohtaan, tunnen seesteistä ja rauhaa. Ikäväni isääni kohtaan on oikeastaan muuttunut kaipaukseksi. 

Päivittäisessä elämässä ikävä on läsnä ja myös tunne joka kohdistuu johonkin elävään henkilöön. Itsellänikin on tällainen henkilö jota ikävöin koko sydämestäni, harmi että tältä henkilöltä vastakaikua ei tipu. 

Ystävyys, joskus mietin mitä se edes on. Onko se jotain mikä vaan on vai jotain mitä voi kasvattaa. Mene ja tiedä. 

Ystävyys on myös aika iso asia, se sisältää paljon asioita ja ystävyys on kuin tynnyri jonne mahtuu loputtomasti vettä, mutta ystävyys ei riitä yksinään, sitä pitää myös hoitaa, antaa aikaa ja luottamusta. Säröt pitää heti korjata, ei antaa kasvaa suuriksi.

Se miksi kirjoitin noista. En edes tiedä miksi. Ikävä on ja kova. Ystäviäkin löytyy muutama.

Olkaa rauhassa ja rakastakaa toisianne. 

Nalle

ystävyys voimaannuttaa

Mulla oli oikein mukava viikonloppu ystävien kanssa. Oltiin ystävän mökillä. Saunottiin ja syötiin hyvin. Pitkästä aikaa tuntui hyvältä. Tuntui siltä kuin näin kuuluis tuntuakin. Ei mitään pahaa ajatusta itseni kanssa.

Käytiin Valojen kaupungissa, tapahtumassa Jyväskylässä. Siellä oli upeita valotaideteoksia, jotenkin kaivannut kulttuuria, ei vaan tuu harrastettua yksin.

Tottakai tähän kaikkeen kuuluu sitten se toinenkin puoli, kuinka väsyin reissusta, nukuin kotiin päästyäni tunteroisen. Olo on kuitenkin reissun jälkeen aika levollinen, mutta sosiaalisesti uupuminen. Joten näin kotona onkin ihana kun saa olla omassa rauhassa.

Kiitos ystävistä! 

kadonnut

Makaan sängyllä ja mietin tällaistako elämää tahdon oikeesti elää, elämää jolla ei tunnu olevan tarkoitusta - elämää jossa ei jaksa mitään.

En tarkoita että kuolla pitäis, vaikka sekin usein mielessäni on käynytkin, vaan mitä muuttais elämässä, jotta se olis mielekästä elää. 

Mutta mitä sitten muuttaisi, kun ihmistä ei voi muuttaa kuin vain itseään.

Usein oon miettiny että lähtisin ja rakentaisin elämän yksin miekekkääksi, mut ei se ole mikään ratkaisu kumminkaan.

Onko mulla unelmia ja haaveita? On toki.

Pitäis varmaan yrittää niihin kurottaa, ehkä sitten elämäkin muuttuisi, mutta kun mun unelmat on sellasia joista en tiedä tekeekö ne elämästä parempaa. 

Usein mietin myös miksi minusta, joka oli ennen puhelias, tuli tällainen hiljainen, minä jolla oli vahvat mielipiteet, on kadottanut ne. Minne olen kadottanut sen itseni joka voimaantui ihmisistä, itseni joka oli vahva.

Itseäni olen yrittänyt etsiä, mutta se on kadonnut jonnekin. 

Aamu toi, ilta vei

 

Aamu toi, ilta vei - Jamppa Tuominen

Tätä kappaletta on tullut nyt usein kuunneltua. Isäni tulee vahvasti mieleen, hän lauloi tätä karaokessa. Ikävä on kova, enkä oikein tiedä miten käsittelisin asiaa - muuten kuin kuuntelemalla kappaleita jotka tuovat mieleen. En paljoa puhu ja näytä ikävääni, moni voi jopa luulla etten edes välitä - en vain ole osannut itkeä, kyllä se vielä joskus tulee - se on varma. 

Olen ollut nyt sairauslomalla - oma jaksaminen on ihan olematon. Voimaton olo. Pää lyö tyhjää, eikä oikein jaksa ajatella mitään - tuntuu kuin pää olisi tuuliajolla. Ei jaksa tehdä edes arkisia asioita - hyvä kun tulee huolehdittua itsestään. Tuntuu kuin elämällä ei olisi enää mitään annettavaa - kuin olisin vain turha kapistus täällä.

Kävin eilen illalla kohtaamispaikassa jälleen - nautin täysin siemauksin. Siellä oli esiintymässä M18-ryhmä - jotka musiikin, tanssin ja median avulla julistaa evankeliumia. Tavoittava M18-ryhmä toimii yhteistyössä Kroatian evankelisen kirkon kanssa. Nimi M18 tulee Matteuksen evankeliumin 18. luvun paimenvertauksesta, ja myös M18-työn tarkoituksena on löytää kadonnut lammas. Työ tavoittaa erityisesti lapsia ja nuoria sekä heidän perheitään tanssin, musiikin ja median välityksellä. M18-työ tukee kirkon perustyötä tuomalla uusia ihmisiä seurakuntaan ja antamalla kirkolle myönteistä näkyvyyttä.

Olen ruvennut miettimään onko työ mulle liian rankkaa, työ mitä tällä hetkellä teen tai ylipäätänsä hoitajan työ, mutta mitä tekisin - psyk.hoitajakin kysyi oonko ajatellut toista alaa - en tiedä, kun en tiedä mitä tekisin...jokin tietokoneala voisi olla sellainen missä voisin viihtyä -vai viihtyisinkö, en tiedä.

Psyk.hoitajalla tuli juteltua muutenkin kaiken näköistä - tuo hoitaja osaa kysellä just ne oikeat asiat... tuli huomattua itsestään myös mitä jo alussa kirjoitin että en muista/jaksa huolehtia itsestäni...Se on jo saavutus että saan itseni suihkuun - eikä sekään tapahdu kovin usein...saavutus sinänsä että pääsen aamuisin edes sängystä ylös - mutta se tapahtuu vain siksi että halua katsoa että lapset pääsevät/lähtevät kouluun - tämän jälkeen syön aamupalan ja käyn todennäköisesti nukkumaan takaisin - voisin siis nukkua koko ajan. 

Hoitaja kysyi mikä tällä hetkellä on hyvin elämässäni...mulla löi pää vaan tyhjää...siis oikeasti TYHJÄÄ! Sanoin sitten että talous ja lasten ja mun välinen suhde...kyllä mun elämässä ihan varmasti on jotain muutakin asioita hyvin...ihan varmasti...

Rupesin sitten miettimään että parisuhde tavallaan on hyvin - mutta jokin hiertää ja en koe että parisuhteeni oisi tällä hetkellä vakaalla pohjalla - mikä sitten mättää - en ole vielä sitä selvittänyt...

Ei mulla varmaan nyt tämän enempää ole mielen päällä.

Nalle

laulamisen ilo...?

Laulamisen ilo - missä se on? Käyn karaokessa, mutta jotain puuttuu, se jokin tunne, fiilis miksi laulan,kuin olisin sen kadottanut. Tuntuu kuin olisin kadottanut ilon laulaa, isän kuoleman myötä... 

Nyt monesti laulaessani on kurkkuuni ruvennut särkemään ja laulaminen on jäänyt siihen. 

Ensi viikolla alkais kuoro, mutten ole varma olenko valmis siihen...

Masennus painaa niin että voisin nukkua koko ajan, kun nukun en ajattele itsetuhosia ajatuksia, hereillä ollessa niitä tulee tasasin väliajoin silmien eteen kuin filmin pätkä... Joten mielelläni nukun... Hereillä ollessani en jaksa tehdä mitään, hyvä kun jaksan hoitaa lapset. 

Olen nyt saanut itseni pois kotoa, teki hyvää, mutta nyt oon todella väsynyt siitä kaikesta sosiaalisuudesta...

Tahtoisin van elämän ilon takaisin.

Nalle 

Jaloilla ponnistus

Olen hukassa, jossain maailman syövereissä, etsimässä itseäni ja valoa, pois pääsyä. Tunne etten riitä, että olen vajavainen, ettei kukaan välitä. Tunne kuin olisi turha eikä saisi olla oma itsensä.

Kuka sitten loppujen lopuksi edes olen? Miten voin olla oma itseni kun en tunnu tuntevani itseäni. Miten selviän tästä?

Olen 36vuotias nuori nainen. Sosiaalinen, kristitty, hiljainen. Olen pulskan pyöreä, vaalea, vihreä silmäinen. Olen äiti, hoitaja, ystävä.

Mulla on taas vaikea kausi menossa. Itsetuhosia ajatuksia päässä, niistä yritän päästä eroon. Masentaa. Haluisin kuolla pois ja samalla haluisin elää täysillä. Ristiriitaista. Onneksi huomenna on psyka. 

Olin tänään kohtaamispaikassa, se on sellainen uskonnollinen yhteisö jossa käyn. Sielä oli aiheena Te olette maailman valo. Mielenkiintoinen aihe. Lisää voi lukea raamatusta. Matt. 5:14...

Toivon että oloni paranesi ja pääsisisin töihin. Tää sairaslomakaan ole niin herkkua vaikka kyl rytmin saa joten kuten pidettyä...

Ainiin en kertonutkaan et aloitin lukionkin, en tiedä mikä päähän pistos se oli.... Toiv jaksan lukea aineet jotka kirjoitan...

Mulla ei tämän enempää tällä erään.

Nalle

korona

Niin se tauti iski itseeni. Kamala tauti ollutkin. Ensin tuntui perus flunssalta, kunnes se vahvistui vahvistumistaan ja päänsärky oli niin kova et piti päätä pidellä. Ekayö meni happea etsiskellen, päivystykseenkin soitin mutta eivät ota sisään koska korona. Samoin soitin seuraavana yönä päänsärystä, kun lääkkeet ei auta, mut ei apua. Sitten nousi kuume, onneks vain 38.3° eikä sen korkeemmalle. Nyt ollaan jo voiton puolella, taas normi flunssan oloinen olo ja lämpöä. Karanteeni loppuu huomenna, pakko soittaa lisää saikkua. Päänsärystä jos viel pääsis eroon. 

kuulumisia

 Mistähän sitä aloittaisi..

Jos siitä että nyt on paljon parempi fiilis kuin esim. pari viikkoa sitten. Lääkitystä muuttamalla saatiin masennus valahtamasta ihan alas ja olen saanut nukutuksikin hyvin nyt muutaman yön, ja mikä parasta en ole pariin päivään nukkunut päiväunia ollenkaan (ne kun tuppaa venymään tunnin sijasta kolmeen). Ihana tunne kun ei ole itsetuhoisia ajatuksia päässä jatkuvasti - tällä hetkellä ei ollenkaan.

Se mikä musta on aivan ihana asia...kun musta tuli täti reilu kolme viikkoa sitten, ihanalle pienelle pojalle...olen niin onnellinen ja iloinen ja kaikkea...päässyt nyt usein tuoksuttelee vauvaa...

Viikonloppu oli ihana...oltiin koko perhe...kyllä koko perhe kylpylässä...siellä syötiin ja lilluttiin kylpylässä minkä kerkesimme...kävimme keilaamassa...nautimme yhteisestä ajasta...se oli mukavaa... mikä parasta lapsetkaan ei tapelleet kertaakaan koko reissun aikana...tällaisia reissuja lisää...

Yritän jälleen kerran elämäntapamuutosta(ei mitään dieettiä). tällä kertaa toivon että se onnistuisi...toivon samalla että sen myötä saisin painoa putoamaan...täytyy vaan pitää pää mukana, jotta onnistuisin tai toivoa että pää pysyy mukana...mulla on tällä kertaa työterveydestä terveydenhoitaja tukena ja meillä sovittuna aikaa jolloin katsotaan miten lähtenyt käyntiin homma...aloitan(aloitin) pienentämällä ruokailuannoksia, lyhentämällä ateriavälejä...tavoite olisi myös saada jossain vaiheessa liikunta mukaan...haaveilen koripallosta...pitää katsoa milloin olisi jos alkaisi jälleen pelaamaan, onhan tässä jo pari kolme vuotta taukoa pidellytkin koripalloilusta...toinen mitä mietin, olisi kuntosalilla käynti, tykkäsin siitä silloin kun siellä kävin...pitäisi vaan varmaan varata sinne aika ja saada päivitetty ohjelma...harmi että pt:t on kalliita, muuten vois sellaisen itselle hommata...

Ensi viikolla pääsee töihinkin, sairausloma loppuu sunnuntaina...ja tiistaina pääsee taas "sorvin" ääreen... odotan jo että pääsee töihin, vaikka pelkäänkin etten jaksa...mutta ei pidä antaa pelolleen valtaa... ensi viikko on muutenkin silleen helppo kun on vain kolme työpäivää...

Ensi viikon viikonloppuna odottaa Himoksen reissu...Himos Metal Festivaleihin...sinne lähden bestien kanssa...harmi vaan ettei mulla ole mitään vaatteita oikein mitä pukisi...ehkei se haittaa...

Nyt mulla ei tule muuta oikein mieleen...tai mielessä olisi vaikka mitä mutta ulosanti ei oikein ota luonnistuakseen....joten moro...

Nalle

sosiaalinen kuormitus

Tuli käytyä ajelulla bestien kanssa. Piristi päivääni ja oloani kummasti.

Vietin aikaani toisen ystävän kanssa, sekin piristi. 

Kävin kolmannen kanssa neljättä katsomassa, piristi. 

Mutta nyt oon sosiaalisesta kanssakäymisestä niin väsynyt etten tiedä miten päin olisin. 

Kovasti mietin olenko työkykyinen. Torstaina pitäisi mennä töihin. Tavallaan oon valmis menemään töihin, mutta jaksanko kumminkaan viel kun väsyn kolmen päivän sosiaalisesta kanssakäymisestä ja työ on todella sosiaalista. Työssä asiakkaat vaistoavat tunnetilat herkästi.

Mitä teen, en tiedä, huomenna pitäisi ilmoittaa pomolle tai olisi hyvä ilmoittaa. Lääkäri mulla on torstaina.

Miten työkyky sitten mitataan? Jos masennustestin pisteillä, en päästäis itseäni töihin, mutten usko että se on se juttu. Mä en vain tiedä olenko työkykyinen, kuka sen sit tietää...en tiedä... 

romahdus vol. sata

Elämä tuntuu paskalta. En kestänyt olla töissä ja romahdin itkemään ihan hysteerisesti, lähdin kesken työpäivän pois.

En voi siis hyvin.

Hävettää kun ei jaksa, haukun itseäni kun voimat ei riitä. Eikä sille voi mitään. 

Tulee piikki et oon tiutiu kaikki on parasta ja sit taas tipahdan et paskaaks tässä. 

Sekaria ilmeisesti jälleen.

Sain onneks aikaistettua psykan aikaani, vaikken tiedä mitä se voi asialle tehdä. 

Masennus voittonen näyttäis taas olevan. Olis kiva ku olis syy mikä laukasee nää, kun ei näihin välttämättä ole syytä, ainakaan en keksi et mitään olisi tapahtunut..olisi helpompi hyväksyä ja käsitellä vaihtelut jos olis jokin syy... 

Tykkään työstäni ja olen onnellinen että olen löytänyt paikan jossa viihdyn. Toivon vaan että tämä sairaus ei nyt kuse tätä työtä.... 

Mikä tekee voinnista sitten vielä paskempaa... On se kun oma mies ei tue lainkaan, narisee kun oon sairauslomalla ja vittuilee asiasta. Mun kuulema pitäis jaksaa.. 

Mutta rehellisesti en voi tehdä töitä jos en itse voi hyvin. En voi antaa 💯 % itestäni jos käyn vajaalla.

Tällä hetkellä kärsin julmetusta päänsärystä. Onko se tää ilma vai laukesiko stressi omasta olosta. Ken tietää muttei kerro.. 

Ei mulla varmaan muuta tällä erää. 

Nalle

Kuinka voitkaan....?

Se tunne ku et oikeastaan tiedä miten voit.. Työt aloitettuani olen ollut pirteämpi, mutta mietin kovasti että oikeastaan olen aika väsynyt... Kuinka sitten jaksan, se onkin mielenkiintoinen kysymys. Toisaalta jaksan hyvin, jos en jopa erinomaisesti, mutta kun rupean miettimään laajemmin, voin aika huonosti.. Voimat alkaa olemaan finito, en meinaa jaksa nousta sängystä enää töihin.. Ja tosiaan oon uudessa työssäni ollut vasta kuukauden... Alanko taas olemaan loppuun palamassa..? Vai johtuuko kaikki tämä uudesta..? 

Mietin myös että olen oikeastaan ollut väsynyt jo ennen tätä uutta työtä... En ole oikeastaan voinut hyvin pitkään aikaan.. Ensin isän kuolema, äidin loukkaantuminen, työpaikan vaihdos... Kaikki kasaantunut yhteen nippuun ja en ole niitä päässyt/pystynyt käsittelemään...

Tykkään uudesta työstäni kyllä... Niin kuin oon kaikista töistäni tykännyt... Mutta mietin pitäiskö pyytää palkatonta lomaa tai jotain...

Millä lisätä omaa jaksamistaan..? Mielekästä tekemistä joo, mutta mikä on sellaista.. Sitä kun en tiedä ja kukaan ei mun puolesta sitä voi tietää.. Laulaminenkaan ei tuo enää sellaista jesh, wuhuu fiilistä, mitä se ennen on tuonut... Kakkuihin en jaksa keskittyä - vaadin liikaa itseltäni kun teen niitä...

Yritin tässä katsoa netflixiä, selasin, selasin ja selasin, ilman et jaksoin keskittyä mihinkään... Sama toistuu äänikirjojen kanssa... Olen jotenkin tuuliajolla päänsisältäni, etten voi/jaksa/kykene keskittymään mihinkään...

Väsyn pienestäkin, oikeastaan jaksan kotona olla hereillä pari tuntia ja sit oon valmis nukkumaan takaisin vaikka olisin nukkunut kuinka hyvin yön... Työpäiväni jaksan hyvin, mutta sen jälkeen tulee armoton väsymys ja poikki olo kuin ois antanut itestään kaiken javähän enemmän... Kyllä huomaan että työpäiväni aikanakin olen ihan tööt mut peitän sen sosiaalisuudellani...

Mielenmaisema on kuin kumisaapas - varsi ammentaa sisäänsä kaiken ja jaksaa. Sitten olen minä se kengän pohja joka hukkuu sen kaiken alle... 

välittäminen

Tiedätkö tunteen että joku välittää?

Mä en tienny, en aiemmin, mutta nyt viime päivinä oon kokenut sen vahvasti, ihan sattumalta.

Tunne joka iskee läpi koko kehon. Saa ajattelemaan itsekin, kuinka välittää jostakusta.

Ja tunne, joka on vielä molemmin puolista, se on vielä voimaannuttavampaa kuin uskoisi. 

En ole koskaan tuntenut näin voimakasta välittämisen tunnetta kuin nyt. Se kuinka se näytetään ja sanoitetaan juuri minulle. 

Tuntuu kuin oisin löytänyt ihmisen josta on pidettävä kiinni, yritettävä saada hälle myös tunne että välitän.

Sitten tulee taas mukaan ahdistus, mitä jos mokaan tän kaiken. Mitä jos minä en riitäkään minuna itsenäni. Tietenkään ei jossitella vaan annetaan kaiken mennä omalla painollaan, ajallaan, hetki ja päivä kerrallaan... Liikaa miettimättä... 

Pelkään silti että en kelpaa tällaisena kuin olen, omana itsenäni. Liikaa on potkittu maton alle, saatu tuntemaan arvottomuutta, että olen epäileväinen.

Silti aijon pitää kiinni tästä hyvästä tunteesta jonka saan kokea, ja toivon tulkitsevani kaiken sen oikein, että riitän juuri tällaisena kuin olen, että on joku joka tahtoo minut. 

Kiitos ❤️

Itseään etsimässä.

Moni tietää että olen uskossa, tälle hetkellä olen myös sillä tiellä ihan hukassa. Tuntuu kuin olisin kadottanut todellisen minäni, hukuttanut sen valeminän alle. Näytän ja olen muille jotain mitä en ole jne....en uskalla tuoda julki mielipiteitäni ja ajatuksiani.. Pelkään että minut tuomitaan... Tahtoisin tuoda esille Jumalan sanomaa elämässäni, mutta lähipiirin paineet ja turvattomuuden tunne saa lukittautumaan. Valeminä haukkuu itseään kelvottomaksi vaikka todellisuudessa olen vanva ja voimaantuva ihminen. Kadotin punaisen lankani tätä kirjoittaessani. Mutta tosiminä ja valeminä kamppailee keskenään.

Kuinka sitten päästä näistä kahleista irti? Kuinka uskaltaa tuoda omaa minäänsä julki, ilman että pelkää tulevansa tuomituksi. Tämä on myös itselle vaikeaa, niin kotona, ystävien seurassa kuin seurakunnassa.

Luulen että sen voi oppia. Harjoittelemalla. Tutussa ja turvallisessa ympäristössä..mutta mietin että jos ei koe että sellaista ympäristöä ei olekaan...tai jos ei tiedäkään omia halujaan ja ajatuksiaan...

Muthan pudotettiin mielialatyöryhmästä pois ja nyt mun oloa tarkkaillaan perustasolla - eli terveyskeskuksessa silloin kun heille sopii...tosiaan helmikuun vika päivä ollut viimeksi tapaaminen jonkun kanssa ja seuraava on huhtikuun puolen välin jälkeen - aika pitkä aika odottaa kontaktia...toki jos voinnissa nyt jotain yllättävää ja haasteellista tapahtuisi voisin kääntyä päivystyksen puoleen - mutta olen huono sinne lähtemään...no tällä hetkellä ei ole pelkoa lähteä edes...olo on tasasen harmaata ja tuntuu etten jaksaisi näin tasaista - olisi kiva jos edes joskus olisi vähän vaihtelua...

Isäni kuolema kummittelee edelleen taka-alalla....en ole vieläkään sitä käsitellyt...en tiedä koska se "joskus" sitten tulee...surussa on viisi vaihdetta ja taidan olla kieltämisvaiheessa edelleen - se on ensimmäinen vaihe...se miksi ei ehkä tule surtua tai muuten niin kun ei saa tukea siihen suruun läheltä...kun itkeminen ja sen näyttäminen on heikkoutta...ei minun mielestä mutta tämän erään...joka on on mun lähimpiä ihmisiä... Tuki olisi surussa todella tärkeää - kyllä sitä ystäviltä saa...mutta en anna itselleni lupaa näyttää surua ystävien lähellä...miksi en tiedä...

Samalla tässä mietin...oli leirillä tosiaan viikonloppuna...ja siellä puhuttiin juurista....Jokaisella ihmisellä on juuret, jotka on juurruttanut jonnekin ja ne kasvavat ja laajenevat jotka tuottavat sitten hedelmää eritavoin....olen miettinyt nyt omaa juurakkoani....Mitä jos mun juuret onkin juurtuneet väärään paikkaan? Onko juuret maaperällä missä niiden ei pitäis olla? Tästä päästään siihen että miten muuttaa omaa elämäänsä niin että omat juuret olisivat ja tuntuisivat kantavan hedelmää oikealla tavalla... Sillä jos huomaa että omat hedelmät maistuvat happamilta - täytyy pysähtyä miettimään miksi näin on...

Omassa elämässä olen huomannut että oma parisuhteeni on väärällä maaperällä - en saa tukea ja kannustusta...en saa/voi olla oma itseni, vaan minusta muokataan jotain mitä en ole...syötetään sanoja joita en oikeesti ajattele...en voi näyttää tunteitani niin kuin oikeesti näyttäisin - kun se ei ole oikein...vaikka oikeasti mulla on lupa näyttää tunteeni - ajatella niin kuin ajattelen...mutta toisen vahva persoona saa ajattelemaan ettei niin voi tehdä...

Nyt lopetan tähän punaisen langan olleen kadoksissa jo alusta asti....mutta yritän kirjoitella taas jotain...

Nalle

pohdintoja - tai mitä lie.

Itsensä etsimistä.

Kuinka löytää oma itsensä?

Miten saada itsensä kuntoon?

Tuntuu kuin psykan käynneistä siihen asiaan ei ole hyötyä, vaikka ihana siellä on käydä purkamassa pään sisältöä. Lääkärikin vaan tunkee lääkkeitä - jos vaikka niillä sais oloa paremmaksi.

Kuinka voittaa masennus?

Kuinka päästä alakuloisuudesta pois?

Mee ulos - sanoo monet - pihalle, käy kävelemässä, muttei se mua kyllä auta kuin sille hetkeen ja ei mua huvita kävellä ympäriinsä....tee jotain mieleistä - mut mitä jos se mitä oot rakastanut ei tunnukaan enää omalta ja et voimaannukaan siitä enää sillätavoin kuin aiemmin - vaikka edelleen rakastat...tapaa ystäviä - no sekin olis helpompaa jos ei ois töitä jotka sotkee aikatauluja - enkä oikein voimaannu niistäkään - vaan oon seuraavan päivän todella väsynyt... mee ja tee v*ttu ite - tekis mieli sanoa.

Kyllä etsin masennukseen pois pääsyä - lääkkeitä yritetään rukata - josko ne sais mielen pois alhaalta... Masennus on yksi pahemmista jota itellä on etenkin kun se tuo itelle kaikennäköistä pään sisälle - joita en ulos halua edes tuoda....mutta avattava se on jotta saan ne pois päästä - itsetuhoisia ajatuksia on jonkun verran - itsensä ruoskimista - miksi olla täällä - ei musta ole hyötyä - olen huono ihminen - sama vaikka mua ei oliskaan...

Kyyneleitä hakiessa.

Olen yrittänyt kuunnella musiikkia - sellaista joka on ennen saanut kyyneleet tulemaan ja itkun valloilleen - nyt ei tapahdu mitään...olen miettinyt mitä pitää tehdä - tapahtua - että itkisin...en ole vieläkään käsitellyt isäni kuolemaa - enkä tiedä miten sen teen...

Tiedän että moni on huolissaan minusta - moni sanoo etten ole oma itseni - olen ollut ennen puhelias - mutta nyt olen kauhean vaisu...olen ennen ollut räiskyvä - nyt seesteinen - kuin ei oliskaan...iloinenkin olen ennen ollut - nyt hyvä kun jaksan hymyillä..

Yhteydenottoja.

Olen tällä hetkellä huono ottamaan keneenkään yhteyttä - en vaan saa aikasiksi....tai saatan kysyä mitä kuuluu mutta sitten se jää siihen...olen myös huono puhumaan puhelimessa - se menee usein siihen et toinen puhuu ja itse vain myhäilen - koska ei itsellä ole mitään sanomista - ihan ku en enää osais sanoa omia mielipiteitäni mihinkään tai että niitä ei edes ole - sillä en tunne että mulla olisi mitään...jopa kirjoittaessa tuntuu välillä ettei ole mitään sanottavaa...

Mitä kuuluu?

Sitä kysytään monesti - enkä oikein osaa vastata muutakuin ihan ok. - monet varmaan haluaisivat että avaisin tätä - mutten oikein itsekään osaa selittää mitä mulle kuuluu - masentaa, mutta silti olo on hyvä - vaikka oikeastaan ei olekaan - kuten sanoin etten tiedä itsekään mitä mulle kuuluu....

Mutta jos nyt lopettais tällä kertaa tähän.

Nalle