Blogi kertoo äidistä, hänen voimistaan ja romahtamisestaan, siitä kun hän ei enää pystynytkään olemaan se vahva ja kaikkea kannatteleva ihminen - se joka tukee ja ymmärtää muita.
Äidistä jolla on kaksi erityislasta - joiden ongelmia puidaan ja ratkotaan - mutta ei muisteta kysyä kuinka se itse huoltaja - äiti jaksaa.
Apuja saa kunhan ensin romahtaa - toki ennen sitähän ei sitä apua voi pyytää - koska minähän jaksan.
Minä en koskaan masennu, en koskaan sairastu mielenterveysongelmin, minähän en missään nimessä romahda koskaan - kunnes se päivä koittaa... niin se koitti minullekin...töissä...
Onneksi on ihana työnantaja - onneksi hän sanoi että suosittelee että käyn juttelemassa terveydenhoitajan kanssa sekä lääkärin kanssa - nyt olen käynyt, psykologin aikaa odotellessa. Ensimmäisenä diagnoosina unettomuus - mikä helkutin unettomuus - mähän nukun...
mutta kun nyt olen tarkemmin asiaa miettinyt - ei en nuku, nukun kyllä mutta herään aamuisin yhtä väsyneenä jos en väsyneenpänä - kuin en olisi nukkunut lainkaan. Herään öisin, saatan katsoa kelloa tunnin välein. Iltaisin ei edes väsytä - ei edes yöllä. Aamusin ja aamupäivisin voisin sitten nukkua, jos vaan voisin - eikä olisi huollettavia..
Itse en ole huomannut mitään - mielestäni olen yhtä tehokas kuin aiemminkin, teen työni ja kaikki työt saan tehtyä ennnen työpäivän päätymistä - tosin kuulema työnaloituskykyni on olematonta - en itse ole huomannu - mutta näin oltiin käyty sanomassa, mutta niinhän se on itse ei sitä huomaa.
Ihmettelen vain sitä, miksi asiaa ei kysytty minulta - onko jokin hätänä, onko sattunut jotain, olisin jopa saattanut kertoa - jos on jotain kerrottavaa. Ehkei minua voi lähestyä tai sitten vain pelätään muuten vain. Avoimuus - se olisi ihana asia. myös työpaikalla. En ehkä kyllä itsekään ole paras esimerkki avoimuudesta - mutta mä puhun paljon kaikesta myös töissä - häpeilemättä asioistani - ehkä liiankin avoimesti välillä - tosin olen huomannut - minulle ei puhuta asioista - ehkei minuun luoteta.
Kaikki tämä voimattomuus ja väsyminen on alkujaan lapsista - ei työstä - työ on ihanaa - paikka jonn olen saanut paeta kotiasioita - jossa olen saanut iloinen oma itseni. Näin ajateltuna, se ei ehkä ole maailman paras asia - ehkä pitäisi hyväksyä että pitäisi itsensä saada kuntoon - saada uni kuntoon - väsymystä pois - ennen kuin voi antaa itsestään 100% jos ei jopa enemmänkin.
Väsyminen on ollut monta vuotta - nytten viime marraskuusta lähtien olen huomannut väsyneeni aiempaa enemmän ja nopeammin (tämä siis nyt kun olen sairaslomalla ollut ja miettinyt niin selkeytynyt itselleni). En enää jaksa olla aktiivinen kuin muutaman tunnin - jonka jälkeen tulee olo että haluasi pois ja olen poissa oleva, vetäytyvä ja tahdon olla yksin.
Väsyn tilanteissa joissa yleensö olen ollut skarppi.
Rakastan laulamista - lopetin kuoron pari vuotta sitten - minun olisi pitänyt silloin jo tajuta, nyt ei oo kaikki hyvin kerta en enää edes rakkaimmasta asiastani laulamisesta saa mitään irti -se tuntui vain ahdistavalta.
Nyt olen aloittanut uudelleen karaokessa käynnin - muutaman kerran käynyt ja saanut jopa iloa laulamisesta - ehkä olen parantumassa? Tai vain jokin piikki...
En ole jaksanu leipoa - joka on toinen intohimoni - oikeasti voisin aina vain leipoa ja ihan kelle vain ihan mitä vain vaikka joka päivä - mutta en nyt, ei kiinnosta ei huvita en jaksa...
Olen löytänyt mahtavan harrastuksen itselleni - se on telkkaria katsellen kanavasurffailu - eli et jaksa tuijottaa rehellisesti mitään, vaihdat kanavaa jatkuvalla syötöllä kunens sammutat koko telvision. Joo ei kuulosta kovin hehkeältä - se ei taida olla parantumisen merkkiä..
Mullahan on salikortti - mutta en ole sinnekään jaksanu ja päässyt, huvittanyt mennä - syksyllä vielä kävin innoissani - sitten jotain päässä tapahtu ja ei huvita...siis haluaisin mennä mutta kun ei huvita mikään.
Tosiaan - en tiedä kauan menee että nousen - mutta olen kuullut että kukaan ei pohjalle ole jäänyt.
Jutteluu aikaa odottaessa (on muuten huomenna) ja kuuntelemaan mitä psykologi mulle keksii - varmaan yksilöterapiaa - eniten pelottaa kuinka pohjalle mä loppu peleissä päädyn ennen kuin pääsen nousemaan kaltevaa ja liukasta seinää ylös päin. Toivon tosiaan että psykologi on tarpeeksi hyvä arvioimaan tilanteeni ja ettei ensimmäisenä tunge lääkkeitä...
Kiitos jos jaksoit lukea, mutta jos et jaksanut, kiitos silti.
Tämä äiti kuittaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti