keskiviikko 28. elokuuta 2019

Pään sekamelska

Paljon asiaa mutta vähän aikaa.

Mulla oli psykan käynti tässä hetki sitten. Se sai mut miettimään paljon asioita, asioita mitä tahdon elämältä ja asioita joita pitää käydä läpi. Niin isoja kuin pieniäkin asioita.
Asioita jotka muuttais elämän suunnan mahdollisesti parempaan, mutta sitä ei voi etukäteen tietää eikä ennustaa onko se parempaa.

Mietin kovasti sitä kuinka en enää jaksa suodattaa asioita ja kuinka olen kireä koko ajan sekä raivostun tyhjästä niin omille lapsille kuin työkavereillekin. Tuntuu itsestä pahalle, mutta kun et vaan pysty ja kykene hillitsemään itseäsi, sanat ja teot vain pulpahtaa suustasi sekä kehostasi, sitten joudut selittelemään vaikkei ole mitään selitettävää, en vain pysty.

Voin aika huonosti... Nyt jopa myönnän sen itselleni... Ja huomaan et todellakin huonosti .. Sitä on ollu vaikee myöntää... Olen vain yrittäny kaikille... Ihan kaikille... näyttää et kaikki on hyvin... Enkä edes ole näytellyt kovin hyvin...

Olen myös puhunut tärkeimpieni ihmisten kanssa, mutta kaikki pitää olla musta itsestä lähtösin. Tiedän sen.

Lääkäri olisi pian ja psyka sanoi että pitäisi laskea muuri kun sinne meen, mutta kuinkahan sen teen kun en ole sata varma mistä se muuri kasautuu ja sitä muuria ruvetaan onneksi käymään läpi ja tutkimaan mistä se koostuun..

Tästä tulee viel pitkä ja kivikkoinen tie... Toivottavasti ne tärkeät pysyvät rinnalla tapahtui ja sattui mitä tahansa... He ovat nyt tärkeässä roolissa.. Tukemassa ja kannattelemassa kun en todennäköisedti itse tule jaksamaan.. Potkimaan perseelle kun meinaan luovuttaa.. Tulen sanomaan vastaan, mutta nyt heidän pitää vain olla lujina... He ovat tärkeitä tässä projektissa!

Itkettää ajatuskin että pitää antaa itsensä muiden kannateltaviksi.. Pitää oppia luottamaan, ehkä löydän keinot siihen.

Tiedän että monelle on jo nyt liikaa mun olo, tiedän että monilla on vaikeaa itselläänkin.. Nyt mun pitäis oppia olla huolehtimasta kenestäkään, organisoimatta mitään ja olla itsekäs. Antaa kädet muille.

Tuetaan toinen toisiamme ja kannatellaan yhdessä.

Halein, Nalle

perjantai 16. elokuuta 2019

Ominaisuus nimeltä ADHD

Haluan vain jakaa semmosen että..tota noin...

Kuinka moni tiesi että mulla on adhd...
En usko että kovin moni tai sit kaikki... En ole puhunut siitä avoimesti, enemmänkin heittänyt vaan vitsiä asiasta. No kumminkin, se on todettu mulla jo 23vuotta sitten.
Se pysyi koulussa aisoissa viikottaisilla perheneuvolassa käyneillä. Yläasteella ja ammatikoulussa... Noh ihme että edes selvisin... Ei ollut apua.. Jätettiin ala-asteen jälkeen aika tyhjä päälle. No tällöin en tiennyt vielä tästä piirteestäni.. Lähihoitajaksi opiskellessa mietin asiaa ja lopulta pyysin sairaalasta kaikki paperit minusta... Olinhan täysikäinen. Papereita luettuna tajusin miksi olin käynyt perheneuvolassa, miksi minulla oli ala-asteella erityistunteja. Selvisi miksi mulle oli Yläasteella ja amiksessa vaikea oppia lukemaani ja kuulemaani, miksi en osannut vastata kirjoittamalla.

Joskus olen pohtinut, miksi mulle ei kerrottu? Mitä pelätty?
En ole kehdannut kysyä... Vanhemnat sanoo kyllä että lapsissa on paljon samaa vilkkautta kuin minulla... Ehkä ennen puhuttiin vain ylivilkkaista lapsista.

Itse olen omalle lapselleni kertonut että hänellä on adhd (kyllä hänelläkin sekä mahd pienemmälläkin, muiden ongelmien lisäksi).

Opiskelun jälkeen adhd pysyi vissiin remissiossa(onko toi ees sana) kun tein valmistuttuani 12 vuotta säännöllistä arkityötä 8-16, eli oli rutiini...
Sanoin itseni irti vuos sitten koska työ alkoi olla henkisesti niin rankkaa etten osannut jättää asioita töihin.
Aloitin kolmivuoro työn jossa olen tälläkin hetkellä. Ensimmäinen 7-8kk meni hyvin. Sit aloin unohtamaan asioita, rupesin seisahtuu enkä saanut aloitettua mitään... Romahdin ja nyt olen tässä pisteessä missä olen...

Nyt töisdä, asia mikä on itseäni ilahduttanut ja olen saanut voimaa...

Tiedätkö tunteen kun teille tulee uus työntekijä ja huomaat et teil synkkaa sika hyvin, pelleilette, kuittailette toisillenne ihme asioista ilman päät ja häntää... Sit jotenkin tulee puheeks adhd ja huomaatte et molemmilla se..hän kuulee siitä palaverissa jossa kerron omaani adhd:n...

Mutta se tunne kun työyhteisessö on joku..edes se yksi joka OIKEESTI ymmärtää sun järken juoksun..se että sä oot tässä mut sun ajatus menee jo tuolla... Aloittaminen on vaikeaa kun oot vadta aloittamassa mutta mieli teki kaiken jo..

Ja kun katot tätä tyyppiä (on nuorempi) huomaat hänessä jotain mitä olit itse joskus...sen yötiöpositiivisuuden joka itsellä oli joskus... Ja sit huomaat miettiväsi.. Minne perkeleeseen se minä katosi ja milloin minästä tuli tällainen epäileväinen ja semmonen joka pelkää näyttää itsensä...

Ehkä olen liian kauan yrittänyt pärjätä yksin tämän ominaisuuteni kanssa..

Nyt olen uskaltautunut puhua ääneen adhd sta ja eniten auttanut kun lukenut adhd vertaisryhmiä...

Kiitos ja kumarrus..

Nalle

lunta tupaan

Mistähän aloittais...vaikka siitä et sain sen työn jota hain... Jeee... Tulee viikkoihin tekemistä...nyt toivon että vaan jaksan, onneksi se...