Miksikö elän...

 Miksi sä elät? Multa kysyttiin. Aika karua kysyä ihmiseltä joka on parantumassa masennuksesta, joka ei vielä ole täysin toipunut ja tuskin tulee olemaan vähään aikaan.

Miksi elät? Siihen on monta vastausta, riippuu paljon siitä miltä kantilta haluaa asiaan vastauksen.

Pohdin tätä kysymystä ja muutaman vastauksen saatoin keksiä. 

Elän vain itseäni varten - se on selvä. Elän lasten vuoksi - sillä he ovat kaikkeni. Elän kun nyt vaan mut on tänne maailmaan tuotu. Elän uskoen Jumalaa ja Jumalan valtakuntaa varten.

Toisin sanoen vastauksia on yhtä paljon kuin on vaihtoehtoja. Mitä vastausta minulta odotetaan - en tiedä. 

Mutta Miksi juuri sinä elät?

Joka tapauksessa sinä riität juuri tuollaisena kuin olet - oli syy mikä tahansa elämisen suhteen. 

Kolmas päivä

Tänään on apea päivä, ei huvittais niin kuin mikään. Ruokahalukin on olematon, lounasta syödessä vitkuttelin, samoin aamupalalla pyörittelin lusikkaa lautasella - sain kyllä syötyä mutta ei olisi yhtään tehnyt mieli.

Tosiaan ei huvittaisi taas mikään, olishan tuossa tulossa ulkoiluhetki, mutta taidan jättää väliin. Iltapäivällä olisi sauna, sitä harkitsen, mutta saa nähdä millainen olo mulla on silloin. 

Eilen illalla alkoi tulla kieroksia - siivosin keittiötilat ja touhusin ihan koko ajan. 

En tykkää kun olo saattaa muuttua saman päivän aikana monta kertaa - se on todella puuduttavaa ja väsyttävää - ehkä siksi olen tänään väsyneempi ja alavireisenpi - pitää pyytää ens kerral jarrua jos lähtee laukalle. 

Mulla kun rukataan lääkitystä - mietityttää vaan itseäni että toivottavasti paino ei rupea nousemaan - pelottaa että lihon entisestään ja olen kumminkin elämäntapamuutosta ja yrittänyt laiduttaa.

Ihanaa tänään on se että ystävä tulee käymään kahvilla, saa muuta ajateltavaa ja ajatukset muualle edes hetkeksi - jotenkin kun on osastolla - se vasta saakin ajatukset laukalle. 

Päässä soi Ellinoora - Elefantin paino

Ei mulla tällä erää muuta. 

Nalle

osastolla jälleen

Piti kirjoittaa jo aiemmin jotain iloista, mutta aina ei elämä mee niin kuin suunnittelee.

Päätin tulla osastolle, kun väsyin, enkä oikein jaksa ja en tiedä syytä ololle. Tuntuu että kaikki vaan kasaantuu ja kaatuaa päälle. 

Tuntuu kuin elämässä ei olisi enää mitään annettavaa minulle, vaikka kuitenkin tiedän että mulla on ystäviä ja ihanat lapset. 

Yritän kovasti saada päälimmäisestä tunteesta kiinni, mutta tuntuu että tunteita on niin paljon päällekäin. Kuin en olisi tietoinen yhdestäkään tunteesta. 

Ahdistus ja pelko on suurimpana päällä ainakin, sillä pitäisi soittaa töihin sairausloman jatkumisesta. Pelkään menettäväni työni kun olen vielä koeajalla. Tiedän kyllä että oma terveys on tärkeä ja siitä on nyt huolehdittava.

Kyllähän mä hoitajana töitä saan, uskoisin. Olenhan mä jo miettinyt jos alkaisin tekemään keikkatyötä, mutta elääkö sillä ja miten - en tiedä.

Minulla oli äskettäin lääkäri ja osastojakso rulee kestämään sen pari viikkoa, en niin pitkää olisi halunnut ja sairausloman laittaa kk eteenpäin. Ymmärrän kyllä jakson pituuden kun lääkitystä muutetaan ja sitä pitää seurata ja valvotusti se onnistuu.

Mulla on vapaat kulut joten kävin kanttiinissa hakemassa kahviamaitoa. 

Ajatukset kiertää kehää... Kauheen ristiriitaiset tunteet, en tiedä mitä ajatella, ehkä ei kyllä tarvitsisikaan ajatella mitään. 

Päänsärkykin kalvaa otsassa, toiv ei mene migreeniksi, varmaan tää tilanne laukaissut. 

Ei kyllä tullut mieleen että syksy olisi tällaista aikaa itselle, sillä syksy on yksi lempi vuodenajoistani. Ehkä sairauteni ei vain ole balanssissa vielä. Kuulema vaikea määrittää kun mulla sekamuotoinen joka muuttuu impulsiivisesti laidasta laitaan. 

Ei kai mulla nyt tähän hätään muuta tule. 

Majakan myötä syksyä toivotan ❤️

Nalle