Asioita äidistä, hänen voimistaan ja romahtamisestaan, siitä kun hän ei enää pystynytkään olemaan se vahva ja kaikkea kannatteleva ihminen - se joka tukee ja ymmärtää muita. Äiti jolla on adhd ja kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Makaan sängyllä ja mietin tällaistako elämää tahdon oikeesti elää, elämää jolla ei tunnu olevan tarkoitusta - elämää jossa ei jaksa mitään.
En tarkoita että kuolla pitäis, vaikka sekin usein mielessäni on käynytkin, vaan mitä muuttais elämässä, jotta se olis mielekästä elää.
Mutta mitä sitten muuttaisi, kun ihmistä ei voi muuttaa kuin vain itseään.
Usein oon miettiny että lähtisin ja rakentaisin elämän yksin miekekkääksi, mut ei se ole mikään ratkaisu kumminkaan.
Onko mulla unelmia ja haaveita? On toki.
Pitäis varmaan yrittää niihin kurottaa, ehkä sitten elämäkin muuttuisi, mutta kun mun unelmat on sellasia joista en tiedä tekeekö ne elämästä parempaa.
Usein mietin myös miksi minusta, joka oli ennen puhelias, tuli tällainen hiljainen, minä jolla oli vahvat mielipiteet, on kadottanut ne. Minne olen kadottanut sen itseni joka voimaantui ihmisistä, itseni joka oli vahva.
Itseäni olen yrittänyt etsiä, mutta se on kadonnut jonnekin.
Tätä kappaletta on tullut nyt usein kuunneltua. Isäni tulee vahvasti mieleen, hän lauloi tätä karaokessa. Ikävä on kova, enkä oikein tiedä miten käsittelisin asiaa - muuten kuin kuuntelemalla kappaleita jotka tuovat mieleen. En paljoa puhu ja näytä ikävääni, moni voi jopa luulla etten edes välitä - en vain ole osannut itkeä, kyllä se vielä joskus tulee - se on varma.
Olen ollut nyt sairauslomalla - oma jaksaminen on ihan olematon. Voimaton olo. Pää lyö tyhjää, eikä oikein jaksa ajatella mitään - tuntuu kuin pää olisi tuuliajolla. Ei jaksa tehdä edes arkisia asioita - hyvä kun tulee huolehdittua itsestään. Tuntuu kuin elämällä ei olisi enää mitään annettavaa - kuin olisin vain turha kapistus täällä.
Kävin eilen illalla kohtaamispaikassa jälleen - nautin täysin siemauksin. Siellä oli esiintymässä M18-ryhmä - jotka musiikin, tanssin ja median avulla julistaa evankeliumia. Tavoittava M18-ryhmä toimii yhteistyössä Kroatian evankelisen kirkon kanssa. Nimi M18 tulee Matteuksen evankeliumin 18. luvun paimenvertauksesta, ja myös M18-työn tarkoituksena on löytää kadonnut lammas. Työ tavoittaa erityisesti lapsia ja nuoria sekä heidän perheitään tanssin, musiikin ja median välityksellä. M18-työ tukee kirkon perustyötä tuomalla uusia ihmisiä seurakuntaan ja antamalla kirkolle myönteistä näkyvyyttä.
Olen ruvennut miettimään onko työ mulle liian rankkaa, työ mitä tällä hetkellä teen tai ylipäätänsä hoitajan työ, mutta mitä tekisin - psyk.hoitajakin kysyi oonko ajatellut toista alaa - en tiedä, kun en tiedä mitä tekisin...jokin tietokoneala voisi olla sellainen missä voisin viihtyä -vai viihtyisinkö, en tiedä.
Psyk.hoitajalla tuli juteltua muutenkin kaiken näköistä - tuo hoitaja osaa kysellä just ne oikeat asiat... tuli huomattua itsestään myös mitä jo alussa kirjoitin että en muista/jaksa huolehtia itsestäni...Se on jo saavutus että saan itseni suihkuun - eikä sekään tapahdu kovin usein...saavutus sinänsä että pääsen aamuisin edes sängystä ylös - mutta se tapahtuu vain siksi että halua katsoa että lapset pääsevät/lähtevät kouluun - tämän jälkeen syön aamupalan ja käyn todennäköisesti nukkumaan takaisin - voisin siis nukkua koko ajan.
Hoitaja kysyi mikä tällä hetkellä on hyvin elämässäni...mulla löi pää vaan tyhjää...siis oikeasti TYHJÄÄ! Sanoin sitten että talous ja lasten ja mun välinen suhde...kyllä mun elämässä ihan varmasti on jotain muutakin asioita hyvin...ihan varmasti...
Rupesin sitten miettimään että parisuhde tavallaan on hyvin - mutta jokin hiertää ja en koe että parisuhteeni oisi tällä hetkellä vakaalla pohjalla - mikä sitten mättää - en ole vielä sitä selvittänyt...
Ei mulla varmaan nyt tämän enempää ole mielen päällä.
Laulamisen ilo - missä se on? Käyn karaokessa, mutta jotain puuttuu, se jokin tunne, fiilis miksi laulan,kuin olisin sen kadottanut. Tuntuu kuin olisin kadottanut ilon laulaa, isän kuoleman myötä...
Nyt monesti laulaessani on kurkkuuni ruvennut särkemään ja laulaminen on jäänyt siihen.
Ensi viikolla alkais kuoro, mutten ole varma olenko valmis siihen...
Masennus painaa niin että voisin nukkua koko ajan, kun nukun en ajattele itsetuhosia ajatuksia, hereillä ollessa niitä tulee tasasin väliajoin silmien eteen kuin filmin pätkä... Joten mielelläni nukun... Hereillä ollessani en jaksa tehdä mitään, hyvä kun jaksan hoitaa lapset.
Olen nyt saanut itseni pois kotoa, teki hyvää, mutta nyt oon todella väsynyt siitä kaikesta sosiaalisuudesta...
Olen hukassa, jossain maailman syövereissä, etsimässä itseäni ja valoa, pois pääsyä. Tunne etten riitä, että olen vajavainen, ettei kukaan välitä. Tunne kuin olisi turha eikä saisi olla oma itsensä.
Kuka sitten loppujen lopuksi edes olen? Miten voin olla oma itseni kun en tunnu tuntevani itseäni. Miten selviän tästä?
Olen 36vuotias nuori nainen. Sosiaalinen, kristitty, hiljainen. Olen pulskan pyöreä, vaalea, vihreä silmäinen. Olen äiti, hoitaja, ystävä.
Mulla on taas vaikea kausi menossa. Itsetuhosia ajatuksia päässä, niistä yritän päästä eroon. Masentaa. Haluisin kuolla pois ja samalla haluisin elää täysillä. Ristiriitaista. Onneksi huomenna on psyka.
Olin tänään kohtaamispaikassa, se on sellainen uskonnollinen yhteisö jossa käyn. Sielä oli aiheena Te olette maailman valo. Mielenkiintoinen aihe. Lisää voi lukea raamatusta. Matt. 5:14...
Toivon että oloni paranesi ja pääsisisin töihin. Tää sairaslomakaan ole niin herkkua vaikka kyl rytmin saa joten kuten pidettyä...
Ainiin en kertonutkaan et aloitin lukionkin, en tiedä mikä päähän pistos se oli.... Toiv jaksan lukea aineet jotka kirjoitan...
