elämä - musiikki - pää pyörällä

Elämä joskus yllättää erikoisellakin tavalla...

-  omalla kohdalla liiankin välillä...

Itse olen miettinyt asiaa omalta kannaltani....

- ja päätynyt vaikka ja mihin ratkaisuihin...

Ja joo onhan siinä ollut pysäyttäviäkin hetkiä...

- kuten lapsen asioiden ilmaantuminen...

Olen alkanut miettimään omaa oloani.

Nyt on ollut muutaman päivän todella rauhaisaa oloa (omassa päässäni), mutta myös samalla ollut muutama masentunut hetki. Viikon loppuna oli kutsut -  ihanaaaaaa, ihmisiä tuli käymään - ihana lauantai, jaksoin olla hetkessä mukana...leivoin......oli ihana sunnuntai.. - kävin ulkona....

kunnes tuli maanantai ja oisin halunnut vain olla yksin, peiton alla - vailla kenenkään huomioo..

mutta ei en saanut olla omissa oloissani - en saanut olla rauhassa..."mikä sulla on" "miksi vetäydyt" "miksi oot tuollainen" - sitä sain kuulla..kyhnättiin vieressä - oltiin koko ajan kyselemässä - vaikka ilmaisit selvällä suomenkielellä - HALUAN OLLA NYT EDES PUOLI TUNTIA YKSIN - mutta ei mennyt perille....ja ei kyse ei ollut omista lapsista...

Mietin - miksi ei anneta tilaa, silloin kun sitä tahtoo ja pyytää - miksi ei saa silloin vain olla...

Tänään oli lapsen asioiden tiimoilta juttuja...sain kuulla että kaikki testit niin adhd ja mikähän lie se toinen oli..niin paukku ylhäällä - jopa niin ylhäällä missä harvoin ne edes on... hyperaktiivinen pikku mies...josta sitten kaikki ilmeisesti johtuu miksi hän on sellainen ku on...

nyt alkaa taas uusi sulattelu asioiden kanssa - olenhan mä tiennyt aina millainen tuo apinan poika on - mutta silti se tulee se tietoisku kovaa ja vauhdilla - ei ehdi samassa tahdissa käsittelemään..

Nyt mielessä on koska tulee uusi romahdus - toivon ettei tuu pahana... nyt mietin melkein jopa itkin siellä keskustelussa - vaikkei oikeastaan ollut mitään syytä - asiathan oon periaatteessa käsitellyt - vai olenko - olenko sittenkään - että lapsellani onkin jokin diagnoosi...mitään toki ei vielä diagnosoitu - mut hyper mikä hyper...

Onko sitten normaalia ahdistua tiedosta? - Onko normaalia että lapsi on sellainen? - ajatukset olenko aiheuttanut nämä hälle....ei en ole... ne vaan tulee...

Nyt mietin kitaran ostoa hälle - musiikkitarvikeliikkeessä - onnellisuus koska kitaroita ja sai kokeilla soittaa.....haluan tukea heitä omalla tiellään - parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla... ja uskoisin että tämä voisi olla oikea tie..

Musiikkihan lähellä itseäni - isompi lapsista rakastaa tanssia musiikin tahdissa - tää pienempi rakastaisi soittaa kitaraa, ihan selkesti... minä muuten vain rakastan musiikkia - laulamista - soittamista - kaikkea. NAUTIN <3 niin klassisesta kuin muustakin musiikista..

Päätän tämän tekstin tähän kappaleeseen joka on soinut päässäni nyt pari päivää putkeen.

 🎶Kuuntele sydäntäs, maailma on sun. 🎶

🎶se sut ohjaa, pian oikeaan, kuuntele tarkkaan🎶

 🎶Mitä ikinä teet, mihin ikinä meet, se on vain sun🎶 

Musiikkihalein, Nalle

ahdistuneisuus...

Joskus ei tiedä mitä sitä tekin ja miten olis...joskus ei vaan pysty olemaan massassa mukana.

Tähänkin sitten löytyi syy..tai oletan niin...määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö... mitä se sitten on ja mitä se tarkoittaa - en tiedä...

mutta se selittää paljolti mun tuntemukset ja olot. Se selittää miksi käyttäydyin ja miksi tunnen milloinkin ja miksi....mutta olen ruvennut miettimään..mitä jos se ei olekaan sitä vaan jotain aivan muuta..

Minullahan itselläni on diagnosoitu lapsuudessa add eli tarkkaavaisuushäiriö ilman ylivilkkautta - vaikka tietääkseni ylivilkaskin olen ollut...

Tein 12 vuotta samaa työtä, joka oli säännöllistä ja vain arkisin, säännölliset vapaat, harvoin muuttui työrytmi - kerran kahdessa kuussa mahdollisesti jotain yli määräistä tai joskus joku tuplavuoro, mut muuten lähes tulkoon aina samallaille päivästä toiseen - vaikka jutut päivässä vaihteli - niin rytmi oli päivästä toiseen lähes sama - ruoka-aikoineen.

12 vuoden jälkeen, sanoin itseni irti ja olen vuoden ollut kohta hoivakodissa töissä - jossa työ on hektistä, vuorotyötä, ei niin säännöllistä, ei säännöllisiä vapaita, ei säännöllistä rytmiä työssä....

Olen miettinyt että onko tää rytmittömyys ja hektisyys kumminkin liikaa omalle mielelle ja kropalle..ei en haluaisi pelkkää päivä työtä sillä on näitä pakollisia lastenmenoja, mutta ehkä se ois ainoa keino saada itseni kuntoon...toisaalta päivä työtä mut vapaita olisi myös arkisin olisi kanssa kyl aika kiva...no tulevaisuus näyttää missä mennään ja kuinka käy.

Mullahan siis muutenkin kroppa kiukuttelee...ranne kipee...koska lihakset....lonkka/alaselkä kiukutteleé, koska lihakset...kokovaratohieronta tekisi siis hyvää..itsekullekin...

Millaista on sitten "sairastaa" add kun lapsilläkin on ongelmia...aika hektistä...itselläni on monta rautaa tulessa, mutta mikään ei valmistu...tykkään liikkua koko ajan, vihaan olla paikallaan ja vaan olla, se ei vaan oo mun juttu..mutta ei sitä jaksa lähteä minnekään koska lapset on haastavia ja ei jaksais miettiä kaikkea valmiiksi...ja sit ahdistaa kun pitää olla kotona eikä pääse minnekään...

Aivan ihanaa oli eilen - lähdin yksi ulos, menin metsään kiertelee - etsimään kätköjä - yhden löysin neljästä - ens kerralla parempi onni... mutta se että LÄHDIN, se on jo iso juttu - nautin niin eilisestä kevät säästä metsässä - vaikka välillä upposinkin polvia myöten hankiin kun astuin polulta harhaan - mutta se fiilis ja tunne kun oli saanut olla... pari tuntia mä siellä seikkailin... oli koko loppu päivän niin raukea olo - vaikkakin tänään kyllä tuntee että eilen oli positiivari...tänään ei millään jaksais...väsyttäis ja voimat poissa...etenkin kun piti vielä aamusta olla sosiaalinen ja käydä lääkärissä ja työpaikalla.

Sellaista tänne nyt...

Ihanaa kevättä !

Nalle

ahdistaa(ko?)

Minulle täysin vieras ja uusi asia on tämä kaveri nimeltä ahdistus - mitä se on ja miten se näyttäytyy - sehän riippuu toki ihmisestäkin - tässä voin vain pohtia omalta kannalta asiaa...

Itselleni tosiaan todella vieras asia - mutta olen huomannu että nykyään tulee paineen tunne rintaan - tahto lähteä pois kadota - milloin mistäkin ja missäkin.

Nyt olen huomannut että esim töissä - ensimmäiset muutama tunti on ok, mutta sitten mitä enemmän asukkaita heräilee ja mitä enemmän ihmisiä on paikalla - tulee olo etten voi olla siinä - ahdistus, voisko kaikki vaan kadota..voinko mä kadota..

kauppaan en tällä hetkellä mielellään mene, jos porukaa on todella paljon - minä joka olen oikeasti aina viihtynyt porukassa - paikassa missä on ihmisiä, oli ne sitten tuntemattomia tai tuttuja.

ahdistaa jopa se että tunnen ahdistusta siitä että pitää tutustua uusiin ihmisiin tai kun tutustun uusiin ihmisiin - tai kun pitäisi jutella tutun kanssa...ahdistus joka nostaa päätään puhuessa omasta olosta...

Nyt on monesti ollu olo että voisin vaan itkeä - mutta sekin ahdistaa että on itkuinen.

Ennen pystyin pitämään ajatukseni kasassa - pystyin kanavoimaan tunteeni - pystyin olemaan sinut kaiken kanssa - nyt en pysty ja sekin ahdistaa kun en voi..

AHDISTAA kun ei voi olla eikä osaa olla se vahva joka on aina ollut..

Kuinka moni kokee olevansa yksin tai yksinäinen? Varmasti moni!

Minä en ole ennen kokenut - nyt koen. Olen ollut sellainen etten koe yksin ollessani koskaan yksinäisyyttä, enkä muiden joukossa - olen aina saanut itseni pidettyä pinnalla - nyt se on tullut todella konkreettisesti - tunnen myös tätä ystävien keskuudessa - tunnen myös parisuhteessa, sekä perheessä - tuntuu kuin se olisi koko ajan läsnä... ja tämä kaikki ahdistaa minua, saa tuntemaan paineen tunteen, sellainen jännä...kuin oksettais, ei sais happea, ahdistaa rintaa, kouristaa ilkeesti mahaa...

Kuinka pitkä matka ahdistuksesta on sitten paniikkihäiriöön? Siihen en osaa vastata - kun en ole kokenut.

Mulla varmaan tää ahdistus on seurausta siitä kun koen etten voi enää hallita kaikkea, en voi kannatella ja olla vahva - se kun on huomannut ettei jaksa. 

Kun olen alitajuntaisesti ruvennut käsittelemään asioita - niin ahdistun - kunnes taas saan itseni tasapainoon.

Voiko ahdistusta lieventää?

Mitä jos ei se meekään ohi?

Onneksi vielä ahdistus "kohtaukset" ovat olleet lyhytkestoisia - mutta mitä jos se jää päälle? Mitä sitten pitää tehdä?

Joten tähän voin todeta - mielummin oon neljän seinän sisällä kuin lähden yhtään minnekään - olen omissa oloissani, jossain nurkassa...

Linnun laulujen ajatusten kautta pohdiskellen, Nalle

Tuen tarve ja yksinäisyys

Tuki on ihmeellinen asia - enkä tarkoita nyt tukiverkostoa josta aiemmin kirjoitin vaan yleensäkin tukea - jota saadaan ystäviltä, perheeltä tai ammattilaisilta.

Itse koen että saan kyllä Tukea ystäviltä ja omilta siskoiltani, mutta olen miettinyt että tärkein tuki on oma puoliso - tai näin itse näen. Entä jos sitä tukea ei saa omalta puolisoltaan? Kenelle puhun - sillä se kenen kanssa on ne erityislapset ja hän jonka kanssa pitäis pystyä jakamaan syvimmät niin kuin synkimmätkin ajatukset omien lasten asioista - mitä jos toinen ei näytäkään yhtään olevansa kiinnostunut?

Voin kertoa että se on haastavaa, raastavaa ja todella yksinäistä.

Ei se että sulla on ihanat ystävät jotka kuuntelee ja on sun kanssa.

Ei se sisko joka käy kylässä vain kuullakseen mitä mulle kuuluu.

Ei he auta siinä mitä siellä kotona on - he eivät pysty poistamaan sitä taakkaa, samalla tavalla kuin oman puolison pitäisi pystyä.

Se kun masennut - haet apua - saatkin sitä ammattilaiselta - et voi parantua jos kotonasi ei ymmärretä että et jaksa - kun kotona ei oteta tosissaan sitä että sä kaipaat sitä syliä, sitä huomioivaa puolisoa, joka kyseenalaistamatta ottaa haliin ja sanoo - mä olen tässä, ole rauhassa - olen luonasi, en ole menossa minnekään. Entä jos et saa sitä olkapäätä, sitä kainaloa jonka tarvitset? Entä jos tunnet olevasi yksin?

Mitä teet jos et saa haluaamasi tukea tärkeimmältä ihmiseltä elämästäsi vaikka oisit maininnut siitä monesti - jopa ihan suoraan sanonut - Olisitko minun kanssa, juuri nyt tässä näin, ilman muita tekijöitä? Vaikka olisit sanonut suoraan että sulla on vaikeaa, et jaksa - ja sinut lytätään, ja sanotaan että ei sussa mitään vikaa - ei mullakaan tollasta ole ja samassa talossa ja samoja lapsia kasvatetaan - mitä jos puoliso ei haluakaan ymmärtää sun oloa - tai yrittää edes ymmärtää.

Voin kertoa omasta kokemuksestani - se on rankkaa - se on niin rankkaa, että välillä tekisi mieli itkeä - ja olenkin itkenyt - niille ystäville, joille puhun - heille jotka koen elämäni tärkeimmiksi ihmisiksi..

Toki kyllähän varmasti monet huomaa - et hei jee, nyt se on tehny parannuksen - on sun kanssa, kuuntelee sua, tekee sun kanssa juttuja - kunnes menee viikko tai kaksi ja ollaan taas siinä missä ennenkin - saat olla yksin seuraavan kk tai kaksi... Ei ihminen jaksa jatkuvasti muistuttaa - hei mä olen tässä - huomaatko minut? - Kyllä sitä toivoo suhteessa - ihan varmasti jokainen toivoo - 

o m a - a l o i t t e e l l i s u u t t a ! ! !

halua näyttää että välittää - näyttää että olen sun.

Enkä mä valita - itsehän olen oman puolisoni valinnut - ja varmasti moni muukin omansa... mutta mitä jos ei enää jaksa ja ei enää tunnekaan samallaille kuin ennen? Voiko sitä korjata? Mitä kun olet itse yrittänyt yrittämistään korjata tilannetta - muttei mitään tapahdu...? Onko minulla lupa luovuttaa?

Mitä jos ei ole enää mitään muuta yhteistä kuin ne lapset, talo ja sama sukunimi? Onko tässä siis enää mitään järkeä?

Näitä asioita varmasti moni miettii... olen jutellut muutaman ihanan ihmisen kanssa näistä asioista mitä he ovat kokeneet...vertaistuki - se on parastuki maailmassa - vaikkakaan itellä ei kauheesti omaan tilanteeseen sitä ole... itselleni todella tärkeä tuki on ollut myös eräs watsapp ryhmä, joka perustettu aikanaan nuorimman lapseni raskausaikana - sieltä saa voimia jaksaa ja tukea muiden äitien kautta...se on myös jonkinlaista vertaistukea..

Olkaa rauhassa ja rakastakaa toisianne - niin minäkin yritän. Jos edes lapsiani <3

Rakkauden haleilla tämä äiti lopettelee

Pelko? Häpeä?

Tiedättekö tunteen, nyt mä jaksan ja teen ja oon. Tiedät että haet just kohta sairauslomaa...muttet tunne itseäsi edes yhtään sellaiseksi että tarvitsisit edes...kunnes...oot kotona lysähdät ja väsähdät ja oot ihan voimaton..mä tiedän..

Töissä olin ja annoin kaiken..olin positiivinen, todella iloinen ja aikaansaava...yritin vissiin niin paljon että sain jopa kommentteja, että ihana kun olet noin iloinen...mutta todellisuudessa, mielessäni mietin - loppuis jo päivä, voispa päästä jo pois tästä ihmisten luota....ahdistus nosti päätään...onni oli että loppupäivän työ sattui olemaan kopissa istumista....sai olla poissa suuresta ihmismäärästä ja ei tarvinut olla melussa...

Eli olo on niin hyvä kuin olla ja voi - niin kauan kuin on liikkeellä..sitten kun pysähtyy - huomaa ettei jaksakaan...ahdistuu, väsähtää ja haluaa kadota...

Olen koko ajan väsynyt - se on aika raastavaa - no olishan se kaikista raastavaa olla väsynyt...

Varsinkin kun tiedät että yrität tehdä asialle jotain, muttei mitään tapahdu...se ei vaan katoa se väsymys.. - toivottavasti sairauslomaa saan ja se auttaa..vaikken tiedä tahdonko sitä - jotenkin häpeää sitä ettei jaksa - häpeää kun joutuu taipumaan omalle mielelleen - minä vahva ihminen...häpeää ottaa sairauslomaa vain koska on väsynyt ja ei jaksa..

Muille kertominen siitä millainen olo sulla on...se on myös tosi hankalaa..pelkää mitä muut ajattelee, pelkää että sut leimataan oudoksi...väheksymisen pelko...

Häpeää kertoa kellekään että ei jaksa - häpeämisen tunne - se on aika voimakas - varmasti moni kokee samaa... pelkää läheisille kertoa - häpeää kertoa!!

Mutta M I K S I ? Miksi ihminen häpeää? Miksi kukaan häpeää? Miksi minä häpeän?

On varmaan joskus ollut tapu - ja häpeää kertoa ettei jaksa - nykyään toki on hyvä että siitä voi jo puhua - mutta kuulen vieläkin kun monet voivottelee ja ajattelee..mitä toikin nyt - itsepä on elämänsä rakentanut - mitä jos rakastaa ympärillään olevia - mutta on vain väsynyt kaikkeen - liikaa kaikkea ympäriltään...

Häpeä mitä se ikinä onkaan - poistu pois kehostani!!

Pelko - mitkä ikinä oletkaan - poistu sinäkin!!

Tätä toivoen tämä äiti kiittää ja moikkaa

Stressiäkö? Minulla?

Mulla oli toinen psykologin käynti tässä hetki sitten. Olen todella tyytyväinen tapaamiseen, sain paljon ajatuksia ja pohdittavaa - minusta itsestäni.

Psykologi puhui paljon stressihormoonista ja siitä kuinka se vaikuttaa kehossamme, mielessämme niin henkisesti kuin fyysistesikin sekä psyykkisesti. Kuinka se kertoo meille milloin pitäisi levätä. Psykologi mainitsi myös miten kroppa saattaa ilmoittaa kun stressitaso nousee ja kuinka hormoonin tasapainon horjuminen vaikuttaa stressihormoonin eri tasoilla.

Mutta mitä käy kun stressi taso nousee liian korkealle ja rupeaa kuohuamaan yli äyräitten?

Näitä olen miettinyt ja pohtinut kun jäivät mieleeni.

Jokainenhan meistä on yksilö ja jokainen kokee asiat eritavalla.

Itsehän olen ihminen joka joka ei konkreettisesti tunne stressaavansa, mutta en osaa kylläkään lukea tai kuunnella omaa kroppaanikaan.

Kun kuuntelin psykologia, rehellisesti osa meni ohi kun jäin miettimään asioita että hei totahan on mulla ja tota, toikin kuulostaa tutulta.

Mulla stressi vaikuttaa vatsaan, ennen niin säännöllinen ja täsmällinen, enää en tiedä milloin ja missä, joskus jopa liiankin yllättäin ja useasti päivässä.
Samoin ilmeisesti stressaan selällä, sillä se on tullut tietystä paikasta kipeäksi ilman mitään järkevää syytä, eikä lääkkeet auta. Välillä se menee pois ja välillä palaa ihan ihmeellisissäkin tilanteissa, kuten karaokea laulaessa.

Miten stressitason nousu on sitten vaikuttanut minuun?

Olen epäilevämpi, etäisempi ja varovaisempi sanojeni kanssa. - minä joka olen aina ollut luottavainen ja sosiaalisesti todella avoin ihminen.
Olen paljon sulkeutuneempi, sisään päin kääntynyt. Varon kontakteja ihmisten kanssa.
Näistä johden en meinaa jaksaa nousta sängystä tai mua ei oikein jaksa edes kiinnostaa. Pelko - sillä voisin kuvata sitä - on todella suuri - mitä jos minut hylätään, mitä jos en kelpaa, mitä jos muut ei välitä - koen olevani ulkopuolinen.... Tosin olen miettinyt, suljenko kuitenkin itse itseni ulkopuolelle - sekin kun kuulema on stressitason noustessa mahdollista - vaikka koenkin että mut jätetään ulkopuolelle - todellisuus hämärtyy..
Stressi vaikuttaa myös niin etten jaksa keskittyä, olen ajoittain todella levoton. Saan migreenin oireita ilman migreeniä - valoarkuus, äänet, hajut. Voisin syödä koko ajan tuntematta nälkää, vaikka oisin puoli tuntia sitten syöny, olisin jo valmis syömään.
Unohtelen ihan tavallisia asioita, joskus jopa ihan sanatkin ovat hukassa.

Kun nyt olen näitä pohtinut
- En koe olevani enää minä,
kuin olisin kadottunat itseni.

Mutta olenhan tavallaan nyt matkalla

ITSEÄNI ETSIMÄSSÄ !!

Kyllä mä vielä itseni löydän, vaikka siihen menisi aikaa.

Aloitin kirjoitukseni psykologista, nyt huoleni on, että saanko/pystynkö jatkamaan tällä työpsykologilla vielä, sillä määrättynä vain 1-3x. Ja,seuraava kerta parin viikon päästä olisi kolmas kertani.

Paljon on purkamista ja pohdittavaa vuosien varrelta. Monta kukkaa avattavana, jotka on tielleni kasvattanut.
Pitäisi muistaa.

JOSKUS VIELÄ MUISTAN!!