perjantai 15. maaliskuuta 2019

ahdistaa(ko?)

Minulle täysin vieras ja uusi asia on tämä kaveri nimeltä ahdistus - mitä se on ja miten se näyttäytyy - sehän riippuu toki ihmisestäkin - tässä voin vain pohtia omalta kannalta asiaa...

Itselleni tosiaan todella vieras asia - mutta olen huomannu että nykyään tulee paineen tunne rintaan - tahto lähteä pois kadota - milloin mistäkin ja missäkin.

Nyt olen huomannut että esim töissä - ensimmäiset muutama tunti on ok, mutta sitten mitä enemmän asukkaita heräilee ja mitä enemmän ihmisiä on paikalla - tulee olo etten voi olla siinä - ahdistus, voisko kaikki vaan kadota..voinko mä kadota..
kauppaan en tällä hetkellä mielellään mene, jos porukaa on todella paljon - minä joka olen oikeasti aina viihtynyt porukassa - paikassa missä on ihmisiä, oli ne sitten tuntemattomia tai tuttuja.

ahdistaa jopa se että tunnen ahdistusta siitä että pitää tutustua uusiin ihmisiin tai kun tutustun uusiin ihmisiin - tai kun pitäisi jutella tutun kanssa...ahdistus joka nostaa päätään puhuessa omasta olosta...

Nyt on monesti ollu olo että voisin vaan itkeä - mutta sekin ahdistaa että on itkuinen.
Ennen pystyin pitämään ajatukseni kasassa - pystyin kanavoimaan tunteeni - pystyin olemaan sinut kaiken kanssa - nyt en pysty ja sekin ahdistaa kun en voi..

AHDISTAA kun ei voi olla eikä osaa olla se vahva joka on aina ollut..

Kuinka moni kokee olevansa yksin tai yksinäinen? Varmasti moni!
Minä en ole ennen kokenut - nyt koen. Olen ollut sellainen etten koe yksin ollessani koskaan yksinäisyyttä, enkä muiden joukossa - olen aina saanut itseni pidettyä pinnalla - nyt se on tullut todella konkreettisesti - tunnen myös tätä ystävien keskuudessa - tunnen myös parisuhteessa, sekä perheessä - tuntuu kuin se olisi koko ajan läsnä... ja tämä kaikki ahdistaa minua, saa tuntemaan paineen tunteen, sellainen jännä...kuin oksettais, ei sais happea, ahdistaa rintaa, kouristaa ilkeesti mahaa...

Kuinka pitkä matka ahdistuksesta on sitten paniikkihäiriöön? Siihen en osaa vastata - kun en ole kokenut.

Mulla varmaan tää ahdistus on seurausta siitä kun koen etten voi enää hallita kaikkea, en voi kannatella ja olla vahva - se kun on huomannut ettei jaksa. 
Kun olen alitajuntaisesti ruvennut käsittelemään asioita - niin ahdistun - kunnes taas saan itseni tasapainoon.

Voiko ahdistusta lieventää?
Mitä jos ei se meekään ohi?

Onneksi vielä ahdistus "kohtaukset" ovat olleet lyhytkestoisia - mutta mitä jos se jää päälle? Mitä sitten pitää tehdä?

Joten tähän voin todeta - mielummin oon neljän seinän sisällä kuin lähden yhtään minnekään - olen omissa oloissani, jossain nurkassa...

Linnun laulujen ajatusten kautta pohdiskellen, Nalle

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Tuen tarve ja yksinäisyys

Tuki on ihmeellinen asia - enkä tarkoita nyt tukiverkostoa josta aiemmin kirjoitin vaan yleensäkin tukea - jota saadaan ystäviltä, perheeltä tai ammattilaisilta.

Itse koen että saan kyllä Tukea ystäviltä ja omilta siskoiltani, mutta olen miettinyt että tärkein tuki on oma puoliso - tai näin itse näen. Entä jos sitä tukea ei saa omalta puolisoltaan? Kenelle puhun - sillä se kenen kanssa on ne erityislapset ja hän jonka kanssa pitäis pystyä jakamaan syvimmät niin kuin synkimmätkin ajatukset omien lasten asioista - mitä jos toinen ei näytäkään yhtään olevansa kiinnostunut?

Voin kertoa että se on haastavaa, raastavaa ja todella yksinäistä.
Ei se että sulla on ihanat ystävät jotka kuuntelee ja on sun kanssa.
Ei se sisko joka käy kylässä vain kuullakseen mitä mulle kuuluu.
Ei he auta siinä mitä siellä kotona on - he eivät pysty poistamaan sitä taakkaa, samalla tavalla kuin oman puolison pitäisi pystyä.

Se kun masennut - haet apua - saatkin sitä ammattilaiselta - et voi parantua jos kotonasi ei ymmärretä että et jaksa - kun kotona ei oteta tosissaan sitä että sä kaipaat sitä syliä, sitä huomioivaa puolisoa, joka kyseenalaistamatta ottaa haliin ja sanoo - mä olen tässä, ole rauhassa - olen luonasi, en ole menossa minnekään. Entä jos et saa sitä olkapäätä, sitä kainaloa jonka tarvitset? Entä jos tunnet olevasi yksin?
Mitä teet jos et saa haluaamasi tukea tärkeimmältä ihmiseltä elämästäsi vaikka oisit maininnut siitä monesti - jopa ihan suoraan sanonut - Olisitko minun kanssa, juuri nyt tässä näin, ilman muita tekijöitä? Vaikka olisit sanonut suoraan että sulla on vaikeaa, et jaksa - ja sinut lytätään, ja sanotaan että ei sussa mitään vikaa - ei mullakaan tollasta ole ja samassa talossa ja samoja lapsia kasvatetaan - mitä jos puoliso ei haluakaan ymmärtää sun oloa - tai yrittää edes ymmärtää.

Voin kertoa omasta kokemuksestani - se on rankkaa - se on niin rankkaa, että välillä tekisi mieli itkeä - ja olenkin itkenyt - niille ystäville, joille puhun - heille jotka koen elämäni tärkeimmiksi ihmisiksi..

Toki kyllähän varmasti monet huomaa - et hei jee, nyt se on tehny parannuksen - on sun kanssa, kuuntelee sua, tekee sun kanssa juttuja - kunnes menee viikko tai kaksi ja ollaan taas siinä missä ennenkin - saat olla yksin seuraavan kk tai kaksi... Ei ihminen jaksa jatkuvasti muistuttaa - hei mä olen tässä - huomaatko minut? - Kyllä sitä toivoo suhteessa - ihan varmasti jokainen toivoo - 
o m a - a l o i t t e e l l i s u u t t a ! ! !
halua näyttää että välittää - näyttää että olen sun.

Enkä mä valita - itsehän olen oman puolisoni valinnut - ja varmasti moni muukin omansa... mutta mitä jos ei enää jaksa ja ei enää tunnekaan samallaille kuin ennen? Voiko sitä korjata? Mitä kun olet itse yrittänyt yrittämistään korjata tilannetta - muttei mitään tapahdu...? Onko minulla lupa luovuttaa?
Mitä jos ei ole enää mitään muuta yhteistä kuin ne lapset, talo ja sama sukunimi? Onko tässä siis enää mitään järkeä?

Näitä asioita varmasti moni miettii... olen jutellut muutaman ihanan ihmisen kanssa näistä asioista mitä he ovat kokeneet...vertaistuki - se on parastuki maailmassa - vaikkakaan itellä ei kauheesti omaan tilanteeseen sitä ole... itselleni todella tärkeä tuki on ollut myös eräs watsapp ryhmä, joka perustettu aikanaan nuorimman lapseni raskausaikana - sieltä saa voimia jaksaa ja tukea muiden äitien kautta...se on myös jonkinlaista vertaistukea..

Olkaa rauhassa ja rakastakaa toisianne - niin minäkin yritän. Jos edes lapsiani <3

Rakkauden haleilla tämä äiti lopettelee

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Pelko? Häpeä?

Tiedättekö tunteen, nyt mä jaksan ja teen ja oon. Tiedät että haet just kohta sairauslomaa...muttet tunne itseäsi edes yhtään sellaiseksi että tarvitsisit edes...kunnes...oot kotona lysähdät ja väsähdät ja oot ihan voimaton..mä tiedän..

Töissä olin ja annoin kaiken..olin positiivinen, todella iloinen ja aikaansaava...yritin vissiin niin paljon että sain jopa kommentteja, että ihana kun olet noin iloinen...mutta todellisuudessa, mielessäni mietin - loppuis jo päivä, voispa päästä jo pois tästä ihmisten luota....ahdistus nosti päätään...onni oli että loppupäivän työ sattui olemaan kopissa istumista....sai olla poissa suuresta ihmismäärästä ja ei tarvinut olla melussa...

Eli olo on niin hyvä kuin olla ja voi - niin kauan kuin on liikkeellä..sitten kun pysähtyy - huomaa ettei jaksakaan...ahdistuu, väsähtää ja haluaa kadota...

Olen koko ajan väsynyt - se on aika raastavaa - no olishan se kaikista raastavaa olla väsynyt...
Varsinkin kun tiedät että yrität tehdä asialle jotain, muttei mitään tapahdu...se ei vaan katoa se väsymys.. - toivottavasti sairauslomaa saan ja se auttaa..vaikken tiedä tahdonko sitä - jotenkin häpeää sitä ettei jaksa - häpeää kun joutuu taipumaan omalle mielelleen - minä vahva ihminen...häpeää ottaa sairauslomaa vain koska on väsynyt ja ei jaksa..

Muille kertominen siitä millainen olo sulla on...se on myös tosi hankalaa..pelkää mitä muut ajattelee, pelkää että sut leimataan oudoksi...väheksymisen pelko...
Häpeää kertoa kellekään että ei jaksa - häpeämisen tunne - se on aika voimakas - varmasti moni kokee samaa... pelkää läheisille kertoa - häpeää kertoa!!

Mutta M I K S I ? Miksi ihminen häpeää? Miksi kukaan häpeää? Miksi minä häpeän?

On varmaan joskus ollut tapu - ja häpeää kertoa ettei jaksa - nykyään toki on hyvä että siitä voi jo puhua - mutta kuulen vieläkin kun monet voivottelee ja ajattelee..mitä toikin nyt - itsepä on elämänsä rakentanut - mitä jos rakastaa ympärillään olevia - mutta on vain väsynyt kaikkeen - liikaa kaikkea ympäriltään...

Häpeä mitä se ikinä onkaan - poistu pois kehostani!!
Pelko - mitkä ikinä oletkaan - poistu sinäkin!!


Tätä toivoen tämä äiti kiittää ja moikkaa

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Stressiäkö? Minulla?

Mulla oli toinen psykologin käynti tässä hetki sitten. Olen todella tyytyväinen tapaamiseen, sain paljon ajatuksia ja pohdittavaa - minusta itsestäni.

Psykologi puhui paljon stressihormoonista ja siitä kuinka se vaikuttaa kehossamme, mielessämme niin henkisesti kuin fyysistesikin sekä psyykkisesti. Kuinka se kertoo meille milloin pitäisi levätä. Psykologi mainitsi myös miten kroppa saattaa ilmoittaa kun stressitaso nousee ja kuinka hormoonin tasapainon horjuminen vaikuttaa stressihormoonin eri tasoilla.

Mutta mitä käy kun stressi taso nousee liian korkealle ja rupeaa kuohuamaan yli äyräitten?

Näitä olen miettinyt ja pohtinut kun jäivät mieleeni.

Jokainenhan meistä on yksilö ja jokainen kokee asiat eritavalla.

Itsehän olen ihminen joka joka ei konkreettisesti tunne stressaavansa, mutta en osaa kylläkään lukea tai kuunnella omaa kroppaanikaan.

Kun kuuntelin psykologia, rehellisesti osa meni ohi kun jäin miettimään asioita että hei totahan on mulla ja tota, toikin kuulostaa tutulta.

Mulla stressi vaikuttaa vatsaan, ennen niin säännöllinen ja täsmällinen, enää en tiedä milloin ja missä, joskus jopa liiankin yllättäin ja useasti päivässä.
Samoin ilmeisesti stressaan selällä, sillä se on tullut tietystä paikasta kipeäksi ilman mitään järkevää syytä, eikä lääkkeet auta. Välillä se menee pois ja välillä palaa ihan ihmeellisissäkin tilanteissa, kuten karaokea laulaessa.

Miten stressitason nousu on sitten vaikuttanut minuun?

Olen epäilevämpi, etäisempi ja varovaisempi sanojeni kanssa. - minä joka olen aina ollut luottavainen ja sosiaalisesti todella avoin ihminen.
Olen paljon sulkeutuneempi, sisään päin kääntynyt. Varon kontakteja ihmisten kanssa.
Näistä johden en meinaa jaksaa nousta sängystä tai mua ei oikein jaksa edes kiinnostaa. Pelko - sillä voisin kuvata sitä - on todella suuri - mitä jos minut hylätään, mitä jos en kelpaa, mitä jos muut ei välitä - koen olevani ulkopuolinen.... Tosin olen miettinyt, suljenko kuitenkin itse itseni ulkopuolelle - sekin kun kuulema on stressitason noustessa mahdollista - vaikka koenkin että mut jätetään ulkopuolelle - todellisuus hämärtyy..
Stressi vaikuttaa myös niin etten jaksa keskittyä, olen ajoittain todella levoton. Saan migreenin oireita ilman migreeniä - valoarkuus, äänet, hajut. Voisin syödä koko ajan tuntematta nälkää, vaikka oisin puoli tuntia sitten syöny, olisin jo valmis syömään.
Unohtelen ihan tavallisia asioita, joskus jopa ihan sanatkin ovat hukassa.

Kun nyt olen näitä pohtinut
- En koe olevani enää minä,
kuin olisin kadottunat itseni.

Mutta olenhan tavallaan nyt matkalla

ITSEÄNI ETSIMÄSSÄ !!

Kyllä mä vielä itseni löydän, vaikka siihen menisi aikaa.

Aloitin kirjoitukseni psykologista, nyt huoleni on, että saanko/pystynkö jatkamaan tällä työpsykologilla vielä, sillä määrättynä vain 1-3x. Ja,seuraava kerta parin viikon päästä olisi kolmas kertani.

Paljon on purkamista ja pohdittavaa vuosien varrelta. Monta kukkaa avattavana, jotka on tielleni kasvattanut.
Pitäisi muistaa.

JOSKUS VIELÄ MUISTAN!!

torstai 28. helmikuuta 2019

Tukiverkko....

Tiedättekö....aina puhutaan tukiverkosta...joo itsekin aiemmissa teksteissä puhuin..

Itselläni sellainen on, ei toki enää samallainen kuin aiempina vuosina - johtuu varmaan siitä kun kaikki on työelämässä. Omat vanhemmat oli ennen todella iso apu ja ihana verkko jota pystyin käyttää - mutta eivät hekään ikuisesti ole nuoria ja nää mun lapset eivät ole mitään maailman rauhallisempia tyyppei - vie voimat niin vanhemmilta kuin sukulaisiltakin.

Sen olen vaan huomannut että joko sitä tukiverkkoa on tai sitten ei vaan ole.
- omalla kohdalla tuntuu että se on kausittaista...

Siitä mun piti kyllä kirjoittaa, että mulla on maailman parhaimmat siskot - oikeesti, ilman niitä mä tuskin jaksaisin mitään. Nuorimman syntymän jälkeen pikku sisko ollut tukena niin arjessa kuin keskutelussa. Nuorempi pikku siskoni on ottanu isompaa poikaa kyläänsä aina kun jaksaa, jaksaa kysellä kuulumisia - vaikken edes itse niin tee.

Se että siskoni haki yöksi isomman pojan oli iso apu..
toinen sisko tällä viikolla haki molemmat pojat ja varasti ne kolmeksi tunniksi - sain olla ihan vain itseni kanssa...
Nää on ihan luksus hetkiä - joskus toivoisi että saisi molemmat lapset yhtäaikaa jonnekin - mutta se on vain haavetta - sillä kukaan ei tahdo molempia yhtäaikaa ja noh ikinä ei onnistu et jotkut kaksi ottaisi erikseenkään lapsia...

Mutta mitä tukiverkko sitten oikeasti on? Onko se toisen auttamista, toiselle vapaata antamiseen? Vai onko se kuuntelemista, keskustelua toisen kanssa?
Miten sinä koet että mitä tukiverkosto on? 

Jokainen varmaan kokee sen erilaille - itse en oikein oo osannut miettiä mitä se olisi. Lasten avun kannalta, mulla se on kausittaista.
Henkisellä osalla sitä on reilusti...vaikka sekin joskus tuntuu ettei sitä saa silloin kun ehkä haluaisi..

Näitä pohdiskellen Kevät talvisista aikaa kaikille

torstai 21. helmikuuta 2019

Kun väsymys ottaa vallan...

Täällä oon pohtinut väsymystä - kun vaan ei jaksa koska on niin väsynyt..

Se on aika suuri käsite ja monet ajattelee että se ei ole mikään "ongelma" vaan että itsepäs sen aiheutat - mutta miettikääpä asiaa niin että nukuit kuin paljon vaan tai kuinka vähän vaan - teet kaikkea tai et tee mitään - teet vähän tai paljon - ja silti aina oot väsynyt - niin väsynyt ettet pääse edes sängystä ylös - tai pääset kun pakotat itsesi ylös - kiireellä.
Musta on väärin että vähätellään ihmistä joka oikeesti sanoo olevan väsynyt - en tarkoita sellaista ihmistä joka nyt sanoo silloin tällöin koska tietää ettei vaan ole nukkunut - vaan sellaista joka sanoo olevansa väsynyt pitkään, mutta selkeästi huomaa että kaikki ei ole kohdallaan - silti jaksetaan väheksyä...

Olen miettinyt kun itselläni tämä ongelma on nyt alkanut etten meinaa jaksaa nousta sängystä aamuisin - vaikka ennen nousin koska halusin saada lapsen hoitoon, jotta pääsee leikkimään - vaikka nousin että pääsen töihin pakoon omia asioita kotona - mutta ei, enää en meinaa jaksaa nousta edes noiden syiden vuoksi - onko tätä se kun väsymys ottaa vallan?

Miksi olen väsynyt? Siihen en osaa vastata, sitä en osaa miettiä - asiaa ei auta että on viettänyt lapsen kanssa päivystyksessä yhden yön ja lopulta vrk valvottua nukkunut pari tuntia..ei auta se että lapsi väittää kaikkeen vastaan ja on yks hirviö...tai kun lapset ei vaan usko hyvällä eikä ees pahalla..

Miksi minä sitten väsyn? Koska en nuku - nukun mutta näen unia - elän unissa - muistan unet koko päivän - nukun, mutta herään aamulla yhtä väsyneenä...
Lääkkeistä huolimatta näen unia - vaikka niiden pitäisi vähentää niitä - edelleen elän niissä ja muistan ne - ehkä ne joskus loppuu, ehkä joskus en elä unissani.
Mulle on aivan sama käynkö nukkumaan 8 illalla vai 1 yöllä - nukuin sit sen 12 tuntia, 8 tuntia tai 4 tuntia - olen silti yhtä väsynyt - ei merkitystä määrällä - ilmeisesti se on se laatu mitä pitäis pystyä parantamaan..ehkä joskus nukun..

Kun väsymys ottaa vallan - ei jaksa tehdä mitään, ei jaksa olla lasten kanssa, ei jaksa leikkiä - on voimaton, on poissaoleva, on paljon ajatuksissaan - jotka ei pysy kasassa.
Kun väsymys ottaa vallan - muisti on huono - ei enää edes jaksa muistaa - unohtaa syödä ja kun syö tuntee olevansa täynnä vaikkei mielestään ole edes syönyt - koska onkin vasta syönytkin.
- tulee niin sanottu väsymys dementia - tai siksi sen ristin..

Mutta kun väsymys ottaa sinusta vallan älä anna periksi - taistele vastaan - hae apua!!!

Helppohan se on täällä huudella - en itsekään ole sen enempää apua hakenut - oma luonto ei anna periksi mennä "itkemään" lääkärille - etten vaan jaksa - tässä tosin on ongelma että kohta en ole tolpillani enää... kun itselläni ilmeisesti väsymys aiheuttaa huippausta/huimausta... itselläni väsymys aiheuttaa hitautta ja ettei ajatukset pysy kasassa - ettei jaksa keskittyä...
Vastaan kyllä taistelen - kovasti taistelenkin....yritän ainakin...

Tottakai väsymykseen liittyy paljon muutakin kuin vain mitä kirjoitin - ja varmasti jokaisella on ne omat ns. ongelmat miksi on väsynyt, miksi se väsymys saa vallan...sitä jokainen voi miettiä omalla kohdallaan.

Näkemisiin taas - tää äiti lähtee saunaan.


perjantai 15. helmikuuta 2019

Millainen minä olen?

Olen ihminen joka ottaa harteilleen kaikkien asiat ja kaiken ympärillä olevan energian - mutta silti ihminen joka pitää omansa visusti sisällään...
Kaikki tunteet, ajatukset, mietteet pidän syvästi sisälläni - kunnes kaikki vaan purkautuu.

Kuuntelen kaikkien asiat - kannan niitä sisälläin kuin omiani - omat ja muiden asiast päällekäin.. enkä tiedä mitä niiden kanssa tekisin - kuinka purkaisin - sillä en halua toisten asioita puhua toisille, koska luottamus...

Tästä tullaankin sitten siihen että kun kuulen muiden asiat en edes halua puhua omista asioistani - ne tuntuu niin pieniltä - varsinkin jos muilla keille puhun tai ketkä puhuu mulle - ei ole erityislapsia - lapsia jotka kyllä käytäytyy muiden nähden kuin enkelit mutta kun räjähtää - sit räjähtää kaikki käsiin..ja en tiedä olisko nurin päin vai sivuttain...tulee olo että mun asiat on niin pieniä ettei tee mieli avautua niistä - kuuntelen kyllä muiden asiat mielelläni...

Sen verran voin avata - moni tuntee mut jo muutenkin - mulle tärkein ystäväni sairastaa agressiivista epilepsiaa (hän onkin ainoa joka tietää joka ikisen asian elämästäni) - mutta se minkä hän ehkä lukee sitten tästä tekstistä ei ehkä tiennyt - huolendin koko ajan mielessäni hänestä, mietin miten hän jaksaa..meillä yhteistä on myös lapsien adhd..
Sitten läheisistä ihmisistä siskollani on bibolaarihäiriö - mietin joka päivä häntä ja miten hällä menee - huom mietin, en kylläkään kysy - hyvä kun kerran viikossa (okei ehkä kerran kk) - mitä kuuluu.. 
mulla on myös ystäviä ympärillä joilla on masennus ja niihin lääkkeet...on ystävä joka sairastanu syövän.. toki myös niitä jotka eivät puhu mulle koska tietää että mulla vaikeaa - vaikka toivon että puhuisivat...
sitten on kaikki muut ihmiset ympärillä joiden tunteet - ajatukset - fiilikset- aurat otan itseeni...ja tukahdutan itseni - olemalla se vahva joka jaksaa kuunnella ja kannatella - ei sitä voi sanoa *turpa kii mä en nyt jaksa kuunnella* - koska pelkää leimaantuvansa ja koska haluaa kuunnella kaikkia... otan ympäriltä KAIKEN....

Se että ottaa kaiken energian ympäriltä - pitäisi osata myös pystyä kanavoimaan - ennen osasin kanavoida kaiken - siksi pystyin olemaan se kuunteleva "terapeutti" kaikille ja pystyin jopa neuvomaan muita joskus jopa ihan fiksuillakin ideoilla - sitä aikaa kaipaan, ehkä mä palaan siihen vielä - ehompana kuin koskaan. 

ENNEN OLIN SE VAHVA - JA SIIHEN MÄ VIELÄ PALAAN !!


Olen yrittänyt saada runosuontani kukkimaan (mut kirjoitankin blogia) - sillä olin aikanaan kova ruonoilemaan - kirjoitin rakkausrunot sivustolla - kai mulla vieläkin siellä tunnukset on - aikanaan ostin aina sen prerium tunnuksenkin - mutta en ole vuosiin runoillut - edes omat lapset eivät saa mua runoilemaan... löysinkin vast ikään vanhan runokirjani - naureskelin runoille - olenpa joskus yläasteella tullut toiseksi runokilpailussakin... olishan omassa elämässä vaikka mitä runon aiheita - mutta todella hankala alkaa runoilee, joskus runomiitissä olessani (ai että kaipaankin sitä aikaa) - kirjoitin vain jostain sanasta runoja - onko minusta tullut itsekriittisempi - ehkä.

Olen miettinyt että vielä eräästä runosta teen laulun - varmaan toteutankin sen joskus - olenhan joskus kitaraakin osannut soittaa, niin kuin koskettimiakin, bändissakin aikanaan soitin - harmi ettei tämä kestänyt kuin yläasteen...enkä enää kyllä osaa soittaa kumpaakaan - laulaa osaan - uskon ainakin...

Millainen olen? - sen haluan selvittää - olen päättänyt että se selviää tämän vuoden aikana vielä.

Halaus