lauantai 14. syyskuuta 2019

Tunteiden kulkua...

Se kun pelkäät... Pelkäät itseäsi.. Pelkäät millainen oot, millainen susta tulee, millaiseksi muutut. Pelkäät ettet ole enää aito sinä, joka olet aina ollut.

Pelkäät tunteita, pelkäät itkua. Pelkäät tuntea. Oot kuin haaksirikkoutunut laiva vieraalla maalla, rikkinäisenä kaiken antaneena, uuden keskellä.. Kuin sua ei oisi koskaan ollutkaan.

Toivot saavasi hyväksyntää, hellyyttä ja rauhaa.. Toivot että susta välitettäisiin.. Toivot kaiken olevan unta, kuin mitään ei olisi sattunutkaan.. Toivot rakkautesi riittävän..

Tiedät että kaikki tämä on sun pään sisällä päällekäin, sivuttain ja lomittain, etkä pysty niille tekemään mitään..

Rakastat muttet tiedä riittääkö se ja pelkäät että menetät kaiken sen mitä itselläsi on... Rakastatko kumminkaan... Pelkäät ettet rakasta etkä tule rakastetuksi.

Kaipaat rakkautta, kaipaat syliä, syliä johon voi vaan käpertyä, hiljaa omana itsenään, ilman kenenkään sanaa, katsetta...

Olethan siinä kun tarvitsen sinua ❤️

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Ajatuksille aiheita...

Mulla oli psykan lääkäri justiinsa.. Enkä nyt tiedä mitä ajattelisin mistään.
2kk tuli sairauslomaa.. Kunnossahan en ole.. Sen tiedostan.. En vain tiedä kuinka voin..
Sain lääkityksen.. Joutui konsultoimaan erikoislääkäriä.. Adhd:n kannalta olisi yks lääke ollu hyvä.. Mutta kun kerroin että siskollani on kaksisuuntainen mielialahäiriö niin ei se lääke sovikaan.. Lääkäri kyseli lisää kysymyksiä.. Ei uskaltanutkaan määrätä sitä, pitää ottaa varman päälle että jos mullakin onkin se kun on sukurasite vahva.. Lääkäri joutui konsultoimaan erikoislääkäriä jotta saisivat mulle oikean lääkityksen.. Se pistää kyllä miettimään, kun ei itsekään enää tiedä mikä vaivaa..

Olen nyt puhunut paljon ystäville ja läheisille ajatuksistani...itseäni ehkä pelottaa, mihin olen oikein ryhtynyt. On outoa kun ei itse jaksa ja kun ei pysty itse oikein tekemään mitään asialle.. Tekee hyvää kun saa puhua, en kaipaa edes keneltäkään kommentteja siihen mitä puhun... se puhuminen on enemmänkin vain ulos tuotosta kun yritän saada pääni ajatuksen kasattua ja pidettyä järjestyksessä. Se nyt muutenkaan ole ollut mun vahvin puoleni...

Nyt kun kolmatta päivää sairauslomalla...jotenkin en ole vielä sisäistänyt tätä, ehkä kun pääsen yksikseni jossain vaiheessa käsittelemään itseni kanssa näitä asioita, se iskee vasten kasvoja. Pohjalle ei tarvitse mennä, mutta toisaalta se vois tehä hyvää jos sinne pohjalle menisi, niin ei olisi kuin tie ylös päin...itseni tuntien, tulen vajoamaan...toivon vain etten rakenna automatiosti itselleni muuria, niin kuin tein keväällä ja rupesin näyttää jo siltä että kaikki on hyvin, nyt tiedän puol vuotta myöhemmin - ei en ollut kunnossa.. Muurin purkamiseen tarvin apua ja onneksi saan sitä..

Mitä ajatella psykoterapiasta...sitä ehdotettiin että voisi olla mulle hyväksi...onko kellään kokemusta?

En osaa jäsentää ajatuksiani lainkaan...tuntuu kuin pää ois ihan tyhjä, kuin ei olisi mitään, ei tunteita mihinkään suuntaa, kuin olisin ihan tunteeton...pään sisältö ihan sumua ja utua..semmoista pieni muotoista syksyn usvaa jota aamusin näkee, mutta se ei vaan selkeydy päivän mittaan niin kuin syksyn aamu tekee...

Onnellinen olen että hyperpeppu lapsoseni sai minut maanantaina koripalloon.. itseäni ei innostanu, ei kiinnostanu, olin ihan loppu - kun olin vasta kuullut sairauslomastani. Mutta tämä hyperpeppu sai minut lähtemään lapsi-vanhempi korikseen - ja onneksi lähdettiin...20min myöhässä mutta mentiin, lapsi nautti ja teki hyvää itsellenikin...

Eilen lähdin extemporeen ystäväni tykö ja lähdimme kävelylle.. omien pienten astmakohtausten vai olikohan paniikkikohtaus ja muiden juttujen rinnallakin, oli aivan mahtava reissu..10km tuli ainakin tarvottua metsäreittiä, teki niin hyvää ystävälle kuin itsellekin sekä molempien mielille...tällaisia lisää..

Tänään päätin että lähden kokeilemaan kuoroa yli kolmen vuoden tauon jälkeen..ihanaa kun lähden liikkeelle... mutta päätin kokeilla, miltä tuntuu laulaa kuorossa tosiaan tauon jälkeen, palaan samaan kuoroon josta silloin jäin pois. Odotan oikeastaan todella innoissani, mutta pelottaa samalla tavata vanhoja tuttuja - sillä en ole se ilopilleri ja hymyilevä niin kuin olin aiemmin - sekin kyllä vielä palaa takaisin - lupaan.

Oikei ihanaa syksyä ja voimia kaikille omille mietteileen..


Nalle


Kuvan mahdollinen sisältö: taivas, puu, pilvi, ulkoilma ja luonto
Tässä kuva lenkkireissulta <3

ps. saa kirjoittaa kommentteja...jyrkkäkin palaute on tervetullutta...ihan millaista vain..olisi ihana nähdä lukeeko edes tätä blogia kukaan...

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Pään sekamelska

Paljon asiaa mutta vähän aikaa.

Mulla oli psykan käynti tässä hetki sitten. Se sai mut miettimään paljon asioita, asioita mitä tahdon elämältä ja asioita joita pitää käydä läpi. Niin isoja kuin pieniäkin asioita.
Asioita jotka muuttais elämän suunnan mahdollisesti parempaan, mutta sitä ei voi etukäteen tietää eikä ennustaa onko se parempaa.

Mietin kovasti sitä kuinka en enää jaksa suodattaa asioita ja kuinka olen kireä koko ajan sekä raivostun tyhjästä niin omille lapsille kuin työkavereillekin. Tuntuu itsestä pahalle, mutta kun et vaan pysty ja kykene hillitsemään itseäsi, sanat ja teot vain pulpahtaa suustasi sekä kehostasi, sitten joudut selittelemään vaikkei ole mitään selitettävää, en vain pysty.

Voin aika huonosti... Nyt jopa myönnän sen itselleni... Ja huomaan et todellakin huonosti .. Sitä on ollu vaikee myöntää... Olen vain yrittäny kaikille... Ihan kaikille... näyttää et kaikki on hyvin... Enkä edes ole näytellyt kovin hyvin...

Olen myös puhunut tärkeimpieni ihmisten kanssa, mutta kaikki pitää olla musta itsestä lähtösin. Tiedän sen.

Lääkäri olisi pian ja psyka sanoi että pitäisi laskea muuri kun sinne meen, mutta kuinkahan sen teen kun en ole sata varma mistä se muuri kasautuu ja sitä muuria ruvetaan onneksi käymään läpi ja tutkimaan mistä se koostuun..

Tästä tulee viel pitkä ja kivikkoinen tie... Toivottavasti ne tärkeät pysyvät rinnalla tapahtui ja sattui mitä tahansa... He ovat nyt tärkeässä roolissa.. Tukemassa ja kannattelemassa kun en todennäköisedti itse tule jaksamaan.. Potkimaan perseelle kun meinaan luovuttaa.. Tulen sanomaan vastaan, mutta nyt heidän pitää vain olla lujina... He ovat tärkeitä tässä projektissa!

Itkettää ajatuskin että pitää antaa itsensä muiden kannateltaviksi.. Pitää oppia luottamaan, ehkä löydän keinot siihen.

Tiedän että monelle on jo nyt liikaa mun olo, tiedän että monilla on vaikeaa itselläänkin.. Nyt mun pitäis oppia olla huolehtimasta kenestäkään, organisoimatta mitään ja olla itsekäs. Antaa kädet muille.

Tuetaan toinen toisiamme ja kannatellaan yhdessä.

Halein, Nalle

perjantai 16. elokuuta 2019

Ominaisuus nimeltä ADHD

Haluan vain jakaa semmosen että..tota noin...

Kuinka moni tiesi että mulla on adhd...
En usko että kovin moni tai sit kaikki... En ole puhunut siitä avoimesti, enemmänkin heittänyt vaan vitsiä asiasta. No kumminkin, se on todettu mulla jo 23vuotta sitten.
Se pysyi koulussa aisoissa viikottaisilla perheneuvolassa käyneillä. Yläasteella ja ammatikoulussa... Noh ihme että edes selvisin... Ei ollut apua.. Jätettiin ala-asteen jälkeen aika tyhjä päälle. No tällöin en tiennyt vielä tästä piirteestäni.. Lähihoitajaksi opiskellessa mietin asiaa ja lopulta pyysin sairaalasta kaikki paperit minusta... Olinhan täysikäinen. Papereita luettuna tajusin miksi olin käynyt perheneuvolassa, miksi minulla oli ala-asteella erityistunteja. Selvisi miksi mulle oli Yläasteella ja amiksessa vaikea oppia lukemaani ja kuulemaani, miksi en osannut vastata kirjoittamalla.

Joskus olen pohtinut, miksi mulle ei kerrottu? Mitä pelätty?
En ole kehdannut kysyä... Vanhemnat sanoo kyllä että lapsissa on paljon samaa vilkkautta kuin minulla... Ehkä ennen puhuttiin vain ylivilkkaista lapsista.

Itse olen omalle lapselleni kertonut että hänellä on adhd (kyllä hänelläkin sekä mahd pienemmälläkin, muiden ongelmien lisäksi).

Opiskelun jälkeen adhd pysyi vissiin remissiossa(onko toi ees sana) kun tein valmistuttuani 12 vuotta säännöllistä arkityötä 8-16, eli oli rutiini...
Sanoin itseni irti vuos sitten koska työ alkoi olla henkisesti niin rankkaa etten osannut jättää asioita töihin.
Aloitin kolmivuoro työn jossa olen tälläkin hetkellä. Ensimmäinen 7-8kk meni hyvin. Sit aloin unohtamaan asioita, rupesin seisahtuu enkä saanut aloitettua mitään... Romahdin ja nyt olen tässä pisteessä missä olen...

Nyt töisdä, asia mikä on itseäni ilahduttanut ja olen saanut voimaa...

Tiedätkö tunteen kun teille tulee uus työntekijä ja huomaat et teil synkkaa sika hyvin, pelleilette, kuittailette toisillenne ihme asioista ilman päät ja häntää... Sit jotenkin tulee puheeks adhd ja huomaatte et molemmilla se..hän kuulee siitä palaverissa jossa kerron omaani adhd:n...

Mutta se tunne kun työyhteisessö on joku..edes se yksi joka OIKEESTI ymmärtää sun järken juoksun..se että sä oot tässä mut sun ajatus menee jo tuolla... Aloittaminen on vaikeaa kun oot vadta aloittamassa mutta mieli teki kaiken jo..

Ja kun katot tätä tyyppiä (on nuorempi) huomaat hänessä jotain mitä olit itse joskus...sen yötiöpositiivisuuden joka itsellä oli joskus... Ja sit huomaat miettiväsi.. Minne perkeleeseen se minä katosi ja milloin minästä tuli tällainen epäileväinen ja semmonen joka pelkää näyttää itsensä...

Ehkä olen liian kauan yrittänyt pärjätä yksin tämän ominaisuuteni kanssa..

Nyt olen uskaltautunut puhua ääneen adhd sta ja eniten auttanut kun lukenut adhd vertaisryhmiä...

Kiitos ja kumarrus..

Nalle

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Voihan huonot päivät...

Tuntuu kuin olisin yksin... kuin en saisi tukea tai kun ei vaan jaksa olla...jaksa olla edes minä...

Mutta toisaalta on ihana huomata kuinka ympärillä on ihmisiä jotka oikeesti välittää...tietävät kun on oikeasti annettava apua...huomaavat juuri sen mitä tarvitsee...
Näin sairastuneena huonon ajan koettaessa ei vaan itse osaa huomioida mitään, eikä välttämättä ota apua vastaan...kiitos heille jotka vaan toteaa, ei ku nyt vaan menoks ja nähdään..
Mulla oli tossa pitkä positiivinen kausi...ja nyttemmin pari päivää se on ollutta ja mennyttä. Ihan itseäni ahdistaa kun tulee nämä pahat ajatukSet...

Vaikka kuinka rakastan lapsiani ja en todellakaan vaihtaisi päivääkäään pois.. on mulle tullu monesti ajatus..voi kumpa niitä ei edes ois...en tiedä oisiko tää elämä yhtään sen helpompaa.. rakastan heitä kyllä..mutta tuntuu että olen yksin heidän kanssaan..saan yksin kärsiä heidän erikoisuutensa... kuulema kaikille tulee joskus noita ajatuksia ja ne ovat kuulema normaaleja...
On myös toinen asia jota joskus mietin kumpa en koskaan...

Köyhän mulla perhetyö ja kotipalvelu sekä itse käyn psykalla... mutta tuntuu että se ei vaan riitä.
Eilen oli toinen psyka käynti...on todella mukava käydä juttelemassa. Se auttaa jäsentään ajatuksia päässä...

Tänään olen vain miettinyt että mä tarvisi tunnin sijaan kahden tunnin käyntejä. En rentoudu tarpeeks nopeasti 45min aikana. Ja kun alan suoltaa puhetta, aika loppuu..

Tänään mulla on todella huono päivä. Tai se alkoi jo eilen iltapäivällä..
Hermot kireenä, menetän malttini pelkästä jalan heiluttelusta..
Ahdistaa kun tunnen näin... ahdistaa edes ajatella mihin itseni oikein ajan..

Mulle tehtiin joku PROD kysely psykalla...en kyl tiedä mitä se ees on....
Masennustestit mulla on todella korkeat...sen nyt tiesinkin...

Nyt yritän ajatella postiivisesti ja lsten kanssa puistoon...odottamaan koska mulla menee taas hermot...

Halauksia päiviinne 💚

lauantai 29. kesäkuuta 2019

Kun itsekin olet erityinen

Tässä taanoin kirjoittelin.
Kirjoitukset jäi kun psykan käynnit loppui. Nyt sain kunnalta ajan, kävinkin jo ekassa tapaamisessa...seuraava on ensi viikolla..
En tiedä mitä käynneistä odottaa, ehkä pois näistä kamalista asioista joita päässä liikkuu.

Olen tutkistelku itseäni...
Ei se että sulla on kaks erityislasta, kunnes huomaat ja luet että noh olet itsekin erityinen...omaat adhd:n, siitä vaan ei ole koskaan puhuttu, ei kerrottu, ei valmistettu...toisin kuin itse olen valmistanut omia lapsiani ja kertonut avoimesti niin heille kuin muillekin mitä heillä on...vaikka itselläsi se on todettu jo 9vuotiaana....
Tavallaan olen tiennyt aina...mutta kuitenkin kun sisäistät asian, se on shokki, se tuo ajatuksia miksi..kaikkeen miksi......miksi ei kerrottu, miksi minä, miksi lapseni....
En muuten olisi ajatellut asiaa tarkemmin, mutta itselläni näin masentumisen myötä alkanut tulemaan adhd oireisto korostuen esille..
Kaipa kaikkea aletaan käsittelemään psykalla tai ainakin toivon niin...

Luulen että kaikki menee viel hyvin päin. Toivoisin saavani ajatukseni selkeämmiksi, mutta kuinkahan sen teen..
Nykyään saan nukuttua ihan hyvin. Selkäkipuun saanut uusia lääkkeitä niin pystyn liikkumaankin....ja selkäkipuun löytyi syykin...rappeutunut...työvamma vaiko synnynnäinen, ei pysty tietää...selkää ei ole aiemmin koskaan kuvattu...

Nyt jatkan työyötäni ja koetan saad kaikki hommat tehtyä...klo 7 loppuu työt ja kolme viikkoa lomaa alkaa .

Onneksi elämässäni on ihana ihminen joka muistaa muistuttaa joka päivä kuinka kelpaan tällaisena kuin olen..harmi vain ettemme ehdi näkemään niin usein kuin tahtoisimme..

Oikein ihanaa kesää kaikille...

Yrittäkää pitää toisistanne huolta...

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Kaikilla olis helpompaa...jos katoaisin....

Se kun omistaa lapsia, etenkin erityislapsia.
Tuntee olevansa jotenkin leimattu.
Leimattu äidiksi, nuori taikka vanha äiti.
Mutta entä ne joilla löytyykin erityislapsia - tuntuu kuin sua kartettais, pelätään, pidetään vieraana - kuin sun lapset ois jotain ruttoa..
Osataan kyllä neuvoa - ei varmaan ole kellekään tullut mieleen että sitä kaikkea on jo saatettu kokeilla - tuloksetta.
En koskaan, en ikinä ole kenenkään kuullut kysyvän - kuinka sinä, äitinä, ihmisenä jaksat tätä kaikkea - mistä löydät kaiken tarmon olemaan noin vahva - miksipä kukaan kysyisi - jaksathan sinä kun sul on noit lapsia.
Ei varmaan kenellekään ole tullut mieleen että se mitä sä näytät päälle päin - se onkin vain roolin pitämistä - ettet romahtaisi omien lapsiesi edessä - jotta jaksaisit kannatella heitä ja olla heille se tukipilari.

Mutta mitä sitten kun tulee se vastaan että sinä - tukipilari et enää jaksakaan olla se vahva ja se tukipilari kaatuukin.

Mä en tiedä mitä sitten - sillä tällä tukipilarilla ei ole enää voimia kannatella - hyvä kun itseään.

Synkkiä ajatuksia pää täynnä - vaikka tiedän todella hyvin ettei millään niillä ole mitään virkaa ja ne ei auta mitään - mutta ne vaan tulee ja on - mutta onneksi ne sitten myös menee yhtä vauhdikkaasti.

Ja kyllä ennen kuin joku kysyy - olen jutellut asioista ja olen puhunut - auttaako se - en tiedä!

Mulla todettiin just sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila. Mitä se sitten tarkoittaakin - ei hajuakaan! Lääkäri jopa minulle sanoi että minustä ei päälle päin näe että tulos olisi mitä se on - sanoin että niin ne sano kun opiskelin - että minun tilani on hankala tutkia kun päälle päin olen toista mitä testit ja muut antaa ymmärtää..

Tunne kun sä syytät itseäsi lasten ongelmista, tunnet että olet huono äiti kun lapsesi on erityislapsia - koet tehneesi jotain - koet että olet jättänyt tekemättä - itsesyytökset on valtavia...

Sitten tulee riittämättömyyden tunne - mitä jos en jaksakaan rakastaa tarpeeksi - mitä jos lapset ei rakastakaan tarpeeksi..

Tuki - sitä tarvii paljon - mutta mitä jos et saakaan sitä siitä mistä sun pitäis saada - mut et uskallakaan hakea sitä sieltä mistä tietäisit saavasi tuen - koska se tuki ei olisi oikeutettua juuri sieltä.
Jotkut puhuu vertaistuesta - en tiedä hyötyisinkö mä siitä pahemmin - sillä olen nähnyt monia saman henkisiä lapsia ja vanhempia - mutta koen ettei voida toisiamme auttaa.

Joskus tuntuu että olen keksinyt kaiken päässäni ettei mun lapsilla oikeasti mitään ole - vaan mä olen kuvitellut kaiken - tiedän asia ei ole näin - sillä sulle tärkeät ihmisetkin sanovat - miten sä jaksat tätä samaa ihan joka päivä. He ovat kanssa huomanneet - ei toi puhukaan pötyä kun sanoo että lapsi saattaa kesken hyvän hetken vaan hyökätät ja purra toista hullun kiilto silmissä. Sun pitäis osata tukea toista ettei tee niin - torua - samalla olla rankentava ja tukea sitä kenen päälle hyökättiin. Ei vaan oma pää pysy mukana.

Sitten se että kun sä aina rageet - miksi aina rageet???
NO KU EN HITTO TIIÄ - joo en tiedä - ei hajuakaan. Sit tulee taas olo et voisinko kadota - hävitä. Mä oon paha ja aiheutan pelkkää pahaa - ehkä voisin vaan kadota niin kaikilla ois helpompaa. Vaikka tiedät ettei siitä ole mitään apua.

Tässä vaiheessa olen onnellinen ihmisistä joille voin soittaa - vaikka yöllä (niitä muuten ei ole mun elämässä pahemmin) - mä kun satun olemaan yökukkuja...¨
Ja some on ihana asia - sinne kun postaa jotain - tulee heti vapauttavampi olo - vaikkakaan en jaksa lukea kaikkien kommentteja - ja ahdistun osista kommenteista - vaikka ihan asiaa puhutaankin ja tiedän kaiken mitä he sanovat/kirjoittavat.
Mutta se että saa sanoa asian ääneen auttaa paljon.

Tämä kirjoituskin on lähtösin sellaisesta postauksesta Kaikilla olisi helpompaa....jos katoaisin!

Rakkaudella, Nalle