Välillä en tiedä mitä todellisuutta elän, vaikka oikeesti tiedänkin mikä on totta ja mikä ei, tunnen etten tiedä.
Olen yrittänyt nähdä ystäviä - jotten olisi yksin. Pelkään olla yksin, pelkään ajatuksiani, pelkään että tapahtuu jotain pahaa.
Tiedän etten voi tehdä itselleni mitään, mutta oma impulsiivisuus ja äkkipikaisuus ei taas katso aikaa ja paikkaa.
Vihaan konflikteja - niitä onneksi on vähän - taidan vältellä niitä, olla kiltti kaikille, olla mahdollisimman huomaamaton.
Tosiaan harhoja on edelleen, vaikka syön lääkkeeni niin kuin pitää, niin kuin on määrätty. Hoitaja ei tunnu ottavan tosissaan, tai siltä se ainakin tuntuu, tulee olo että keksin kaiken.
Tuki - mitä se on? Tällä hetkellä tuntuu kuin en saisi tukea mistään, en mieheltäni, joka ei tunnu muutenkaan ymmärtävän tätä mun sairauttani - en kyllä itsekään aina ymmärrä.
Ystäviltä saa keskustelu apua, mutta ymmärtävätkö he kumminkaa, tosin eihän kukaan muu voi ymmärtää mitä tunnen/koen kuin minä itse.
Neuvojakin monet antaa, nuku - mutkun ei nukkumisen kanssa ole mitään ongelmia kun voisin nukkua koko ajan. Liiku - mutku en uskalla lähteä ovesta ulos kun pelkään että sattuu jotain pahaa, etenkin jos yksin lähden. Syö lisää lääkkeitä - joo yritän mut niissäkin on ongelma, toinen lääke tekee helposti riippuvuuden ja toinen saa syömään kuin hevonen, että lihoo.
Jotain positiivista - kuntoutustuki jatkuu ensi vuoden tammikuun loppuun.
Pakkasterveisin, Nallukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti