Ihana on olla erityislasten äiti, etenkin kun yksi niistä on koulussa.
Kotikoulu, etäopiskelu siis hänellä.
Ensimmäinen päivä meni hyvin, ei siinä mitään.
Tänään toisena päivänä..ei niinkään mallikkaasti...4h kädet puuskassa istumista, murjottamista, tehtävän sotkemista, hermojen menoa - mutta loppu tulos oli että TEHTÄVÄT ON TEHTY.
Olen niin ylpeä - eihän se mun apua siis mitenkään tarvi edes - osaa hyvin käyttää kaikkea itse.
Positiivista, tulee lähdettyä itsekin ulos kun lapsonen(lapsoset) tahtoo että äiti lähtee kanssa pitkiksille eli välitunneille. Olemme käyneet metsälenkillä ja leikkipuistossa. Lapset keinuivat ja tää äiti teki erään ohjelman 10min jumpan.
Eli lenkkejä kertyy ja nuo mun lapsoset kun ei oo mitään hitaita liikkujia....
Kirjoitan aina edellisenä iltana seuraavan koulupäivän Nalle-liitutaululle, jotta koululainen näkee päiväjärjestyksen - toki ohjeet tulee opettajalta joko äidin puhelimeen tai yhteen ohjelmaan jota he käyttävät. Otin myös pienemmän mukaan tähän päiväohjelmaan - hänen kanssaan pelataan muummuassa muistipeliä - oma toiveensa on myös että muuttuvaa labyrinttia, eli sekin on aiheena "koulupäivänä" huomenna. Ensi viikolla ONNEKS Röllipoika pääsee puolikkaana tarhaan 8-12, niin saa Peikkopoika rauhassa "olla koulussa".
Toivotaan että tämä asia jostai ei tahdo puhua, niin ei nyt kauheasti venyis ja menis pitkälle kevääseen - oma pääni ei tule kestämään.
Tästä päästäänkin aasinsiltana asiaan, kun siis olen alkanut miettimään. Olenhan ihminen joka ei kauheasti näytä miltä oikeasti tuntuu - tällä hetkellä olen aika ahdistunut tästä asiasta - kun olen juuri saanut sosiaaliset kontaktini uudelleen kukoistamaan, kaikesta pitää luopua. Olen aika pääpyörällä näistä asioista. Olen myös miettinyt että en oikein nuku nykyään, en saa unta kuin ehkä kahden kolmen aikaa ja sitten on pakko nousta - ainakin nyt, jo seiskan aikaa, kun tämä poikkeustilanne ja järjestely - lapsi haluaa että olen valvojana kun hän opiskelee - onni on että teen puolikasta töissä vielä sairausloman jäljiltä...
Se mikä mua mietityttää on se, että voidaanko mut kutsua sairauslomalta täyspäiseksi hommiin - olenhan hoitaja ammatiltani ja tiedän - minä totisesti tiedän että meitä hoitajia tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan - tiedän sen että jos alkaisin tässä poikkeustilassa ja lain vaatiessa töitä täyspäisesti, onnistuisin siinä - sillä olen ihminen että toimin paineen alla paremmin - tosin siinä on se vaara, kun poikkeustila ja lait palaa ennallee, palan loppuun ja pahemmin kuin nyt - mutta tottakai haluan olla auttamassa yhteiskuntaamme, jotta meillä on resurssejä hoitaa sairastuneita.
Pelkään oikeasti todella paljon tätä virusta, pelkään mihin se voi meidän vielä ajaa. En ole koskaan ajatellut että tällaista voisi eteen sattua omassa elämässä, mutta olen tiennyt että joskus näin voi käydä - se joskus tulikin nopeammin kuin osasin odottaa. Olen todella kauhuissani mitä tämä voi tehdä ihmisille. Toivon että lapset ja nuoret säilyisivät - koska heissä elää Suomen toivo - se auttaisi Suomea palaamaan juurilleen.
Toivon myös että meitä jotka voimme auttaa säästyisimme - sillä maailma ilman opettajia ja auttajia - on aika tyhjä maailma..
Olen surullinen - tekisi mieli itkeä, mutta en halua näyttää kellekään että pelkään ja että olen oikeasti huolissani - en itseni puolesta, vaan kaikkien muiden puolesta. Pelkään menettäväni muut ihmiset ympäriltäni - en pelkästään läheisiä ystäviäni vaan kaikki ihmiset joita ympärilläni ja muiden ympäreillä on.
Kyynel poskelleni vierii,
se kertoo tarinaa.
Se kertoo tarinaa rakkaudesta,
tähän suureen maailmaan.
Kyynel toinen vierii perässä,
jatkaen surun matkaa.
Suru tulee pelosta
jota maailman kansa kantaa.
Pelko tunkeutuu sisinpäämme,
peläten tapahtuvan jotain pahaa.
Eikä se tunnu irti päästävän,
vaikka annamme mitä se haluaa.
Kyyneleitä jo virtaa,
ihan yhtenään.
Itkua en osaa lopettaa,
mitä jos yksin tänne jään?
Kirjoitin tuon runon juuri, se vaan tuli mieleen ja ajattelin että pakko kirjoittaa kun tunne tuli runosta. Kertoo varmaan monen ajatuksia tällä hetkellä.
Lapseni luki runon ja sai kuulostamaan sen oikein hauskalta ja postitiivisemmalta kun hän lausui sen näin, kun oli ensin lukenut sen oikeassa muodossa:
"Vierii tarinaa rakkaudesta maailmaan.
Vierii perässä matkaa pelosta.
Kantaa sisinpäämme jotain pahaa.
Päästävän se haluaa.
Virtaa yhtenään,
en osaa lopettaa,
tänne jään."
Olen myös huomannut että olen nykyään paljon enemmän omassa pään sisälläni - ajattelen paljon. Mietin paljon ystäviä - sitä ketkä on niitä jotka oikeasti välittää. Joskus tuntuu että itse annan enemmän kuin mitä mulle annetaan - se voi olla toki tottakin, mutta ehkä vain koen niin - olen itse niin kiltti ja huomaavainen - siitäkin huomaan että pikkasen tullu parempaan suuntaan, vaikkakin pelkään että nyt ei mennä ihan sielä missä pitäis pään kanssa. Olen myös huomannut, että analysoin ja perustelen asioita ja mielipiteitäni enemmän, uskallan sanoa mitä ajattelen, ilman että mietin mitä toinen ajattelee jos sanon näin.
Nyt mun on kyllä pakko lopettaa ja mennä pikku hiljaa nukkumaan, kun huomenna olisi taas seiskan aamu - kello on vasta puoli kymmenen illalla, mut pakko mennä kokeilemaan JOS nukahtaisi.
Aurinkoisin
ja toivekkain
sekä surumielisin halein,
Nalle
