Kevät on pitkällä ja ei oikein tunnu luontoäiti tietävän sataako vaiko paistaako.
Omaan elämään ei kai mitään erityistä...
Sen verran tiiän että aloitan oppisopimuspaikan elokuussa.
Ja että hain vakkaripaikkaa kysyisestä paikasta jonne olen menossa oppisopimuskoulutuksen tekemään.
Jänskättää, kutsutaanko haastatteluun. TO asti on haku.
Olenhan jo kerran aiemmin käynyt jo haastattelussa - ehkä uudelleen pääsen. JÄNNITYKSELLÄ odotan.
Nythän teen 60% työaikaa, ajattelin kyl sit alkaa tehdä 80% siellä uudessa paikassa jos vaan sinne pääsen..En jaksa jos teen 100%....
Mulla ollut ajatukset aika ristiriitasia itsenäni kohtaan. Olen ollut hiukan masennuksen puolella, tänään tosin tuntuu että hypomanian puolella, sillä aloittanut asioita ja tuolla ne lojuu kaikki oottamas et joku tekis ne loppuun....ehkä mä viel innostun.
oikeastaan en tiedä mitä mulle kuuluu, toisinaan hyvää, mut hetken päästä ei kuulu kovinkaan hyvää.. Jotenkin luovuttanut oman elämän suhteen - 33 vuotta ja sairauksia loppu elämäksi ja lääkkeitäkin enemmän kuin monella iäkkäällä ihmisellä...
Varmaan kun sai diagnoosista varmuuden - jotenkin se luo alitajuntaisesti masennuksen päälle...
Oman parisuhteen miettiminen....miten jaksan...jaksaisinko paremmin yksin...vai menisinkö pahempaan kuntoon...tietenkään mitään ei voi etukäteen tietää...
Eihän tuossa omassa miehessä vikaa ole, mutta rehellisesti - olisihan se kiva että olisi läsnä - enemmän näkyvillä ja paikalla....vaikea selittää...mutta kun toisesta välittää silti hyvin paljon - mutta olen miettinyt onko se välittäminen ja rakastaminen enää sitä mitä sen kuuluisi olla avioliitossa - vai onko siitä tullut tapa ja tottumus...onko rakkaus muuttanut muotoaan...voiko rakastaa rakastamatta kuin puolisoaan - kai sitä voi, ainakin itse rakastan ystäviäniä ja lapsiani sydämestäni - mutten niin kuin rakastunut rakastaa...Onpa vaikeasti taas selitetty....
Joskus olen miettinyt valehtelenko itselleni....voinko rakastaa edes ketään kun en taida edes välittää itsestäni....Laitan aina muut itseni edellle - enkä välitä mitä itselleni kuuluu...kukahan opettaisi välittämään itsestään....itse se on kai opittava....miten, siihen tarvisin apua...
Mulla on ikävä monia ystäviäni - kaipaisin niiin paljon että pääsisi juttelemaan ystävien kanssa... tuntuu että näinä aikoina hajoaa pää yks jos toisella...kyllä mä video puheluita paljon soittelen - mutta se ei ole sama kuin livenä näkeminen <3
Tukperhe käynnit on menneet hyvin. Kesäkuun alussa he menevät viikolla kolmeksi päiväksi, kun tunnun tekevän enemmän vkonloppuja kuin mitään muita päivää...enkä valita..tykkään - iltoja mulla suurinmaksi osaksi on.
Etäkoulu onneksi lopppui, saa omaa aikaa aamuisin kun toinen koulussa ja toinen hoidossa, vaikkei sitä ihan kauaa kestäkään - pari viikkoa, sitten on kesäloma...HUOH!!!
Onneksi lapsen opettaja pysyy vielä ensivuonna samana - olen niin onnellinen...
Psykan käynti on vasta viikon päästä - päätettiin vähän harventaa kun käyn samalla nettiterapiana sopeutumisvalmennuskurssia - jonka olen kokenut että on ihan ok - mutta kyllä joku vkonlopun tai viikon mittainen sopeutumisvalmennus olis ollut parempi.. Käyn mä tuon nyt kun kerta olen aloittanut..
Ei mulla vissiin muuta...uskoisin...
Aurinkosade terveisin, Nalle
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti