kuulumisia

 Mistähän sitä aloittaisi..

Jos siitä että nyt on paljon parempi fiilis kuin esim. pari viikkoa sitten. Lääkitystä muuttamalla saatiin masennus valahtamasta ihan alas ja olen saanut nukutuksikin hyvin nyt muutaman yön, ja mikä parasta en ole pariin päivään nukkunut päiväunia ollenkaan (ne kun tuppaa venymään tunnin sijasta kolmeen). Ihana tunne kun ei ole itsetuhoisia ajatuksia päässä jatkuvasti - tällä hetkellä ei ollenkaan.

Se mikä musta on aivan ihana asia...kun musta tuli täti reilu kolme viikkoa sitten, ihanalle pienelle pojalle...olen niin onnellinen ja iloinen ja kaikkea...päässyt nyt usein tuoksuttelee vauvaa...

Viikonloppu oli ihana...oltiin koko perhe...kyllä koko perhe kylpylässä...siellä syötiin ja lilluttiin kylpylässä minkä kerkesimme...kävimme keilaamassa...nautimme yhteisestä ajasta...se oli mukavaa... mikä parasta lapsetkaan ei tapelleet kertaakaan koko reissun aikana...tällaisia reissuja lisää...

Yritän jälleen kerran elämäntapamuutosta(ei mitään dieettiä). tällä kertaa toivon että se onnistuisi...toivon samalla että sen myötä saisin painoa putoamaan...täytyy vaan pitää pää mukana, jotta onnistuisin tai toivoa että pää pysyy mukana...mulla on tällä kertaa työterveydestä terveydenhoitaja tukena ja meillä sovittuna aikaa jolloin katsotaan miten lähtenyt käyntiin homma...aloitan(aloitin) pienentämällä ruokailuannoksia, lyhentämällä ateriavälejä...tavoite olisi myös saada jossain vaiheessa liikunta mukaan...haaveilen koripallosta...pitää katsoa milloin olisi jos alkaisi jälleen pelaamaan, onhan tässä jo pari kolme vuotta taukoa pidellytkin koripalloilusta...toinen mitä mietin, olisi kuntosalilla käynti, tykkäsin siitä silloin kun siellä kävin...pitäisi vaan varmaan varata sinne aika ja saada päivitetty ohjelma...harmi että pt:t on kalliita, muuten vois sellaisen itselle hommata...

Ensi viikolla pääsee töihinkin, sairausloma loppuu sunnuntaina...ja tiistaina pääsee taas "sorvin" ääreen... odotan jo että pääsee töihin, vaikka pelkäänkin etten jaksa...mutta ei pidä antaa pelolleen valtaa... ensi viikko on muutenkin silleen helppo kun on vain kolme työpäivää...

Ensi viikon viikonloppuna odottaa Himoksen reissu...Himos Metal Festivaleihin...sinne lähden bestien kanssa...harmi vaan ettei mulla ole mitään vaatteita oikein mitä pukisi...ehkei se haittaa...

Nyt mulla ei tule muuta oikein mieleen...tai mielessä olisi vaikka mitä mutta ulosanti ei oikein ota luonnistuakseen....joten moro...

Nalle

sosiaalinen kuormitus

Tuli käytyä ajelulla bestien kanssa. Piristi päivääni ja oloani kummasti.

Vietin aikaani toisen ystävän kanssa, sekin piristi. 

Kävin kolmannen kanssa neljättä katsomassa, piristi. 

Mutta nyt oon sosiaalisesta kanssakäymisestä niin väsynyt etten tiedä miten päin olisin. 

Kovasti mietin olenko työkykyinen. Torstaina pitäisi mennä töihin. Tavallaan oon valmis menemään töihin, mutta jaksanko kumminkaan viel kun väsyn kolmen päivän sosiaalisesta kanssakäymisestä ja työ on todella sosiaalista. Työssä asiakkaat vaistoavat tunnetilat herkästi.

Mitä teen, en tiedä, huomenna pitäisi ilmoittaa pomolle tai olisi hyvä ilmoittaa. Lääkäri mulla on torstaina.

Miten työkyky sitten mitataan? Jos masennustestin pisteillä, en päästäis itseäni töihin, mutten usko että se on se juttu. Mä en vain tiedä olenko työkykyinen, kuka sen sit tietää...en tiedä... 

romahdus vol. sata

Elämä tuntuu paskalta. En kestänyt olla töissä ja romahdin itkemään ihan hysteerisesti, lähdin kesken työpäivän pois.

En voi siis hyvin.

Hävettää kun ei jaksa, haukun itseäni kun voimat ei riitä. Eikä sille voi mitään. 

Tulee piikki et oon tiutiu kaikki on parasta ja sit taas tipahdan et paskaaks tässä. 

Sekaria ilmeisesti jälleen.

Sain onneks aikaistettua psykan aikaani, vaikken tiedä mitä se voi asialle tehdä. 

Masennus voittonen näyttäis taas olevan. Olis kiva ku olis syy mikä laukasee nää, kun ei näihin välttämättä ole syytä, ainakaan en keksi et mitään olisi tapahtunut..olisi helpompi hyväksyä ja käsitellä vaihtelut jos olis jokin syy... 

Tykkään työstäni ja olen onnellinen että olen löytänyt paikan jossa viihdyn. Toivon vaan että tämä sairaus ei nyt kuse tätä työtä.... 

Mikä tekee voinnista sitten vielä paskempaa... On se kun oma mies ei tue lainkaan, narisee kun oon sairauslomalla ja vittuilee asiasta. Mun kuulema pitäis jaksaa.. 

Mutta rehellisesti en voi tehdä töitä jos en itse voi hyvin. En voi antaa 💯 % itestäni jos käyn vajaalla.

Tällä hetkellä kärsin julmetusta päänsärystä. Onko se tää ilma vai laukesiko stressi omasta olosta. Ken tietää muttei kerro.. 

Ei mulla varmaan muuta tällä erää. 

Nalle

Kuinka voitkaan....?

Se tunne ku et oikeastaan tiedä miten voit.. Työt aloitettuani olen ollut pirteämpi, mutta mietin kovasti että oikeastaan olen aika väsynyt... Kuinka sitten jaksan, se onkin mielenkiintoinen kysymys. Toisaalta jaksan hyvin, jos en jopa erinomaisesti, mutta kun rupean miettimään laajemmin, voin aika huonosti.. Voimat alkaa olemaan finito, en meinaa jaksa nousta sängystä enää töihin.. Ja tosiaan oon uudessa työssäni ollut vasta kuukauden... Alanko taas olemaan loppuun palamassa..? Vai johtuuko kaikki tämä uudesta..? 

Mietin myös että olen oikeastaan ollut väsynyt jo ennen tätä uutta työtä... En ole oikeastaan voinut hyvin pitkään aikaan.. Ensin isän kuolema, äidin loukkaantuminen, työpaikan vaihdos... Kaikki kasaantunut yhteen nippuun ja en ole niitä päässyt/pystynyt käsittelemään...

Tykkään uudesta työstäni kyllä... Niin kuin oon kaikista töistäni tykännyt... Mutta mietin pitäiskö pyytää palkatonta lomaa tai jotain...

Millä lisätä omaa jaksamistaan..? Mielekästä tekemistä joo, mutta mikä on sellaista.. Sitä kun en tiedä ja kukaan ei mun puolesta sitä voi tietää.. Laulaminenkaan ei tuo enää sellaista jesh, wuhuu fiilistä, mitä se ennen on tuonut... Kakkuihin en jaksa keskittyä - vaadin liikaa itseltäni kun teen niitä...

Yritin tässä katsoa netflixiä, selasin, selasin ja selasin, ilman et jaksoin keskittyä mihinkään... Sama toistuu äänikirjojen kanssa... Olen jotenkin tuuliajolla päänsisältäni, etten voi/jaksa/kykene keskittymään mihinkään...

Väsyn pienestäkin, oikeastaan jaksan kotona olla hereillä pari tuntia ja sit oon valmis nukkumaan takaisin vaikka olisin nukkunut kuinka hyvin yön... Työpäiväni jaksan hyvin, mutta sen jälkeen tulee armoton väsymys ja poikki olo kuin ois antanut itestään kaiken javähän enemmän... Kyllä huomaan että työpäiväni aikanakin olen ihan tööt mut peitän sen sosiaalisuudellani...

Mielenmaisema on kuin kumisaapas - varsi ammentaa sisäänsä kaiken ja jaksaa. Sitten olen minä se kengän pohja joka hukkuu sen kaiken alle... 

välittäminen

Tiedätkö tunteen että joku välittää?

Mä en tienny, en aiemmin, mutta nyt viime päivinä oon kokenut sen vahvasti, ihan sattumalta.

Tunne joka iskee läpi koko kehon. Saa ajattelemaan itsekin, kuinka välittää jostakusta.

Ja tunne, joka on vielä molemmin puolista, se on vielä voimaannuttavampaa kuin uskoisi. 

En ole koskaan tuntenut näin voimakasta välittämisen tunnetta kuin nyt. Se kuinka se näytetään ja sanoitetaan juuri minulle. 

Tuntuu kuin oisin löytänyt ihmisen josta on pidettävä kiinni, yritettävä saada hälle myös tunne että välitän.

Sitten tulee taas mukaan ahdistus, mitä jos mokaan tän kaiken. Mitä jos minä en riitäkään minuna itsenäni. Tietenkään ei jossitella vaan annetaan kaiken mennä omalla painollaan, ajallaan, hetki ja päivä kerrallaan... Liikaa miettimättä... 

Pelkään silti että en kelpaa tällaisena kuin olen, omana itsenäni. Liikaa on potkittu maton alle, saatu tuntemaan arvottomuutta, että olen epäileväinen.

Silti aijon pitää kiinni tästä hyvästä tunteesta jonka saan kokea, ja toivon tulkitsevani kaiken sen oikein, että riitän juuri tällaisena kuin olen, että on joku joka tahtoo minut. 

Kiitos ❤️

Itseään etsimässä.

Moni tietää että olen uskossa, tälle hetkellä olen myös sillä tiellä ihan hukassa. Tuntuu kuin olisin kadottanut todellisen minäni, hukuttanut sen valeminän alle. Näytän ja olen muille jotain mitä en ole jne....en uskalla tuoda julki mielipiteitäni ja ajatuksiani.. Pelkään että minut tuomitaan... Tahtoisin tuoda esille Jumalan sanomaa elämässäni, mutta lähipiirin paineet ja turvattomuuden tunne saa lukittautumaan. Valeminä haukkuu itseään kelvottomaksi vaikka todellisuudessa olen vanva ja voimaantuva ihminen. Kadotin punaisen lankani tätä kirjoittaessani. Mutta tosiminä ja valeminä kamppailee keskenään.

Kuinka sitten päästä näistä kahleista irti? Kuinka uskaltaa tuoda omaa minäänsä julki, ilman että pelkää tulevansa tuomituksi. Tämä on myös itselle vaikeaa, niin kotona, ystävien seurassa kuin seurakunnassa.

Luulen että sen voi oppia. Harjoittelemalla. Tutussa ja turvallisessa ympäristössä..mutta mietin että jos ei koe että sellaista ympäristöä ei olekaan...tai jos ei tiedäkään omia halujaan ja ajatuksiaan...

Muthan pudotettiin mielialatyöryhmästä pois ja nyt mun oloa tarkkaillaan perustasolla - eli terveyskeskuksessa silloin kun heille sopii...tosiaan helmikuun vika päivä ollut viimeksi tapaaminen jonkun kanssa ja seuraava on huhtikuun puolen välin jälkeen - aika pitkä aika odottaa kontaktia...toki jos voinnissa nyt jotain yllättävää ja haasteellista tapahtuisi voisin kääntyä päivystyksen puoleen - mutta olen huono sinne lähtemään...no tällä hetkellä ei ole pelkoa lähteä edes...olo on tasasen harmaata ja tuntuu etten jaksaisi näin tasaista - olisi kiva jos edes joskus olisi vähän vaihtelua...

Isäni kuolema kummittelee edelleen taka-alalla....en ole vieläkään sitä käsitellyt...en tiedä koska se "joskus" sitten tulee...surussa on viisi vaihdetta ja taidan olla kieltämisvaiheessa edelleen - se on ensimmäinen vaihe...se miksi ei ehkä tule surtua tai muuten niin kun ei saa tukea siihen suruun läheltä...kun itkeminen ja sen näyttäminen on heikkoutta...ei minun mielestä mutta tämän erään...joka on on mun lähimpiä ihmisiä... Tuki olisi surussa todella tärkeää - kyllä sitä ystäviltä saa...mutta en anna itselleni lupaa näyttää surua ystävien lähellä...miksi en tiedä...

Samalla tässä mietin...oli leirillä tosiaan viikonloppuna...ja siellä puhuttiin juurista....Jokaisella ihmisellä on juuret, jotka on juurruttanut jonnekin ja ne kasvavat ja laajenevat jotka tuottavat sitten hedelmää eritavoin....olen miettinyt nyt omaa juurakkoani....Mitä jos mun juuret onkin juurtuneet väärään paikkaan? Onko juuret maaperällä missä niiden ei pitäis olla? Tästä päästään siihen että miten muuttaa omaa elämäänsä niin että omat juuret olisivat ja tuntuisivat kantavan hedelmää oikealla tavalla... Sillä jos huomaa että omat hedelmät maistuvat happamilta - täytyy pysähtyä miettimään miksi näin on...

Omassa elämässä olen huomannut että oma parisuhteeni on väärällä maaperällä - en saa tukea ja kannustusta...en saa/voi olla oma itseni, vaan minusta muokataan jotain mitä en ole...syötetään sanoja joita en oikeesti ajattele...en voi näyttää tunteitani niin kuin oikeesti näyttäisin - kun se ei ole oikein...vaikka oikeasti mulla on lupa näyttää tunteeni - ajatella niin kuin ajattelen...mutta toisen vahva persoona saa ajattelemaan ettei niin voi tehdä...

Nyt lopetan tähän punaisen langan olleen kadoksissa jo alusta asti....mutta yritän kirjoitella taas jotain...

Nalle

pohdintoja - tai mitä lie.

Itsensä etsimistä.

Kuinka löytää oma itsensä?

Miten saada itsensä kuntoon?

Tuntuu kuin psykan käynneistä siihen asiaan ei ole hyötyä, vaikka ihana siellä on käydä purkamassa pään sisältöä. Lääkärikin vaan tunkee lääkkeitä - jos vaikka niillä sais oloa paremmaksi.

Kuinka voittaa masennus?

Kuinka päästä alakuloisuudesta pois?

Mee ulos - sanoo monet - pihalle, käy kävelemässä, muttei se mua kyllä auta kuin sille hetkeen ja ei mua huvita kävellä ympäriinsä....tee jotain mieleistä - mut mitä jos se mitä oot rakastanut ei tunnukaan enää omalta ja et voimaannukaan siitä enää sillätavoin kuin aiemmin - vaikka edelleen rakastat...tapaa ystäviä - no sekin olis helpompaa jos ei ois töitä jotka sotkee aikatauluja - enkä oikein voimaannu niistäkään - vaan oon seuraavan päivän todella väsynyt... mee ja tee v*ttu ite - tekis mieli sanoa.

Kyllä etsin masennukseen pois pääsyä - lääkkeitä yritetään rukata - josko ne sais mielen pois alhaalta... Masennus on yksi pahemmista jota itellä on etenkin kun se tuo itelle kaikennäköistä pään sisälle - joita en ulos halua edes tuoda....mutta avattava se on jotta saan ne pois päästä - itsetuhoisia ajatuksia on jonkun verran - itsensä ruoskimista - miksi olla täällä - ei musta ole hyötyä - olen huono ihminen - sama vaikka mua ei oliskaan...

Kyyneleitä hakiessa.

Olen yrittänyt kuunnella musiikkia - sellaista joka on ennen saanut kyyneleet tulemaan ja itkun valloilleen - nyt ei tapahdu mitään...olen miettinyt mitä pitää tehdä - tapahtua - että itkisin...en ole vieläkään käsitellyt isäni kuolemaa - enkä tiedä miten sen teen...

Tiedän että moni on huolissaan minusta - moni sanoo etten ole oma itseni - olen ollut ennen puhelias - mutta nyt olen kauhean vaisu...olen ennen ollut räiskyvä - nyt seesteinen - kuin ei oliskaan...iloinenkin olen ennen ollut - nyt hyvä kun jaksan hymyillä..

Yhteydenottoja.

Olen tällä hetkellä huono ottamaan keneenkään yhteyttä - en vaan saa aikasiksi....tai saatan kysyä mitä kuuluu mutta sitten se jää siihen...olen myös huono puhumaan puhelimessa - se menee usein siihen et toinen puhuu ja itse vain myhäilen - koska ei itsellä ole mitään sanomista - ihan ku en enää osais sanoa omia mielipiteitäni mihinkään tai että niitä ei edes ole - sillä en tunne että mulla olisi mitään...jopa kirjoittaessa tuntuu välillä ettei ole mitään sanottavaa...

Mitä kuuluu?

Sitä kysytään monesti - enkä oikein osaa vastata muutakuin ihan ok. - monet varmaan haluaisivat että avaisin tätä - mutten oikein itsekään osaa selittää mitä mulle kuuluu - masentaa, mutta silti olo on hyvä - vaikka oikeastaan ei olekaan - kuten sanoin etten tiedä itsekään mitä mulle kuuluu....

Mutta jos nyt lopettais tällä kertaa tähän.

Nalle