Itseään etsimässä.

Moni tietää että olen uskossa, tälle hetkellä olen myös sillä tiellä ihan hukassa. Tuntuu kuin olisin kadottanut todellisen minäni, hukuttanut sen valeminän alle. Näytän ja olen muille jotain mitä en ole jne....en uskalla tuoda julki mielipiteitäni ja ajatuksiani.. Pelkään että minut tuomitaan... Tahtoisin tuoda esille Jumalan sanomaa elämässäni, mutta lähipiirin paineet ja turvattomuuden tunne saa lukittautumaan. Valeminä haukkuu itseään kelvottomaksi vaikka todellisuudessa olen vanva ja voimaantuva ihminen. Kadotin punaisen lankani tätä kirjoittaessani. Mutta tosiminä ja valeminä kamppailee keskenään.

Kuinka sitten päästä näistä kahleista irti? Kuinka uskaltaa tuoda omaa minäänsä julki, ilman että pelkää tulevansa tuomituksi. Tämä on myös itselle vaikeaa, niin kotona, ystävien seurassa kuin seurakunnassa.

Luulen että sen voi oppia. Harjoittelemalla. Tutussa ja turvallisessa ympäristössä..mutta mietin että jos ei koe että sellaista ympäristöä ei olekaan...tai jos ei tiedäkään omia halujaan ja ajatuksiaan...

Muthan pudotettiin mielialatyöryhmästä pois ja nyt mun oloa tarkkaillaan perustasolla - eli terveyskeskuksessa silloin kun heille sopii...tosiaan helmikuun vika päivä ollut viimeksi tapaaminen jonkun kanssa ja seuraava on huhtikuun puolen välin jälkeen - aika pitkä aika odottaa kontaktia...toki jos voinnissa nyt jotain yllättävää ja haasteellista tapahtuisi voisin kääntyä päivystyksen puoleen - mutta olen huono sinne lähtemään...no tällä hetkellä ei ole pelkoa lähteä edes...olo on tasasen harmaata ja tuntuu etten jaksaisi näin tasaista - olisi kiva jos edes joskus olisi vähän vaihtelua...

Isäni kuolema kummittelee edelleen taka-alalla....en ole vieläkään sitä käsitellyt...en tiedä koska se "joskus" sitten tulee...surussa on viisi vaihdetta ja taidan olla kieltämisvaiheessa edelleen - se on ensimmäinen vaihe...se miksi ei ehkä tule surtua tai muuten niin kun ei saa tukea siihen suruun läheltä...kun itkeminen ja sen näyttäminen on heikkoutta...ei minun mielestä mutta tämän erään...joka on on mun lähimpiä ihmisiä... Tuki olisi surussa todella tärkeää - kyllä sitä ystäviltä saa...mutta en anna itselleni lupaa näyttää surua ystävien lähellä...miksi en tiedä...

Samalla tässä mietin...oli leirillä tosiaan viikonloppuna...ja siellä puhuttiin juurista....Jokaisella ihmisellä on juuret, jotka on juurruttanut jonnekin ja ne kasvavat ja laajenevat jotka tuottavat sitten hedelmää eritavoin....olen miettinyt nyt omaa juurakkoani....Mitä jos mun juuret onkin juurtuneet väärään paikkaan? Onko juuret maaperällä missä niiden ei pitäis olla? Tästä päästään siihen että miten muuttaa omaa elämäänsä niin että omat juuret olisivat ja tuntuisivat kantavan hedelmää oikealla tavalla... Sillä jos huomaa että omat hedelmät maistuvat happamilta - täytyy pysähtyä miettimään miksi näin on...

Omassa elämässä olen huomannut että oma parisuhteeni on väärällä maaperällä - en saa tukea ja kannustusta...en saa/voi olla oma itseni, vaan minusta muokataan jotain mitä en ole...syötetään sanoja joita en oikeesti ajattele...en voi näyttää tunteitani niin kuin oikeesti näyttäisin - kun se ei ole oikein...vaikka oikeasti mulla on lupa näyttää tunteeni - ajatella niin kuin ajattelen...mutta toisen vahva persoona saa ajattelemaan ettei niin voi tehdä...

Nyt lopetan tähän punaisen langan olleen kadoksissa jo alusta asti....mutta yritän kirjoitella taas jotain...

Nalle

pohdintoja - tai mitä lie.

Itsensä etsimistä.

Kuinka löytää oma itsensä?

Miten saada itsensä kuntoon?

Tuntuu kuin psykan käynneistä siihen asiaan ei ole hyötyä, vaikka ihana siellä on käydä purkamassa pään sisältöä. Lääkärikin vaan tunkee lääkkeitä - jos vaikka niillä sais oloa paremmaksi.

Kuinka voittaa masennus?

Kuinka päästä alakuloisuudesta pois?

Mee ulos - sanoo monet - pihalle, käy kävelemässä, muttei se mua kyllä auta kuin sille hetkeen ja ei mua huvita kävellä ympäriinsä....tee jotain mieleistä - mut mitä jos se mitä oot rakastanut ei tunnukaan enää omalta ja et voimaannukaan siitä enää sillätavoin kuin aiemmin - vaikka edelleen rakastat...tapaa ystäviä - no sekin olis helpompaa jos ei ois töitä jotka sotkee aikatauluja - enkä oikein voimaannu niistäkään - vaan oon seuraavan päivän todella väsynyt... mee ja tee v*ttu ite - tekis mieli sanoa.

Kyllä etsin masennukseen pois pääsyä - lääkkeitä yritetään rukata - josko ne sais mielen pois alhaalta... Masennus on yksi pahemmista jota itellä on etenkin kun se tuo itelle kaikennäköistä pään sisälle - joita en ulos halua edes tuoda....mutta avattava se on jotta saan ne pois päästä - itsetuhoisia ajatuksia on jonkun verran - itsensä ruoskimista - miksi olla täällä - ei musta ole hyötyä - olen huono ihminen - sama vaikka mua ei oliskaan...

Kyyneleitä hakiessa.

Olen yrittänyt kuunnella musiikkia - sellaista joka on ennen saanut kyyneleet tulemaan ja itkun valloilleen - nyt ei tapahdu mitään...olen miettinyt mitä pitää tehdä - tapahtua - että itkisin...en ole vieläkään käsitellyt isäni kuolemaa - enkä tiedä miten sen teen...

Tiedän että moni on huolissaan minusta - moni sanoo etten ole oma itseni - olen ollut ennen puhelias - mutta nyt olen kauhean vaisu...olen ennen ollut räiskyvä - nyt seesteinen - kuin ei oliskaan...iloinenkin olen ennen ollut - nyt hyvä kun jaksan hymyillä..

Yhteydenottoja.

Olen tällä hetkellä huono ottamaan keneenkään yhteyttä - en vaan saa aikasiksi....tai saatan kysyä mitä kuuluu mutta sitten se jää siihen...olen myös huono puhumaan puhelimessa - se menee usein siihen et toinen puhuu ja itse vain myhäilen - koska ei itsellä ole mitään sanomista - ihan ku en enää osais sanoa omia mielipiteitäni mihinkään tai että niitä ei edes ole - sillä en tunne että mulla olisi mitään...jopa kirjoittaessa tuntuu välillä ettei ole mitään sanottavaa...

Mitä kuuluu?

Sitä kysytään monesti - enkä oikein osaa vastata muutakuin ihan ok. - monet varmaan haluaisivat että avaisin tätä - mutten oikein itsekään osaa selittää mitä mulle kuuluu - masentaa, mutta silti olo on hyvä - vaikka oikeastaan ei olekaan - kuten sanoin etten tiedä itsekään mitä mulle kuuluu....

Mutta jos nyt lopettais tällä kertaa tähän.

Nalle

Kuolema

En tiedä mistä aloittaisi taas kirjoittamisen. 

Isäni menehtyi sairauden uuvuttamana juuri ennen joulun pyhiä. Joulu ei ole tuntunut joululta...tuntuu kuin jotain puuttuu...ja niin puuttuukin...Tuntuu kuin tää kaikki ois epätodellista, en vielä ole kai hyväksynyt asiaa...toivottavasti sisäistäisin pian asian ettei suru pitkittyisi...

Lasten vuoksi kuusi rakennettu ja koristeltu.. Vähän yritetty virittäytyä tunnelmaan... Itselle se on ollut hankalaa...Lapset olleet tyytyväisiä niin sehän riittää...

Rakkaus - mitä se on? Sitä olen miettinyt.. Rakastaako vai eikö rakasta tai mitä edes se on. Kyllä siis tiedän mitä rakkaus on mut tunnenko itse sellaista tällä hetkellä.. Miten asian ilmaista ettei enää rakasta tai tunne rakkauden tunnetta toista kohtaan... Nää on asioita joita joudun pohtimaan pian, ennen kuin syön itseni elävältä sisältä päin...

Miten kestän kaks viikkoa et lapset kotona.. 

Ei mulla varmaan muuta mielen päällä ole. 

Nalle

joulumieltä etsimässä osa piimäkakkuja

Taas sitä yrittää etsiä joulumieltä. Joululaulut soi piimäkakkuja tehdessä - kotiin kuin lahjaksikin. Tykkään joka vuos tehdä nuita piimäkakkuja lahjoiksi - yksin kertainen ja helppo ohjekin....Tänä vuonna yllätän pari ystävää...ja tietenkin vakio yllätykselle pitää kakku tehdä <3 ihaninta on että lapseni oli mukana kakkuja tekemässä...

Lasten kanssa olisi tarkoitus tehdä lisää joulupipareita, kun edelliset on jo syöty...niin tulee jouluksi edes vähän pipareita...ehkä näillä tuoksuilla saa joulun tunnelmaa luotua...

alle viikko jouluun, eikä tunnu siltä - mutta uskon että kyllä se sieltä tulee...tai jouluhan tulee sieltä vaikka kuinka estelis...joulumielestä en nyt niin ois varma...

Tässä on kaikkea muuta huolta ja mietittävää, että joulu meinaa jäädä jalkoihin...

Tämän kun muistaisi!

masennus ja ajatuksia

 

Tämä on kappale joka puhuttelee mua aina. Se on kappale joka kertoo omasta olostani...kertoo kuinka kaikki voi romahtaa, mutta silti kuitenkin vielä noustaan ylös..ei ehkä yksin...vaan jonkun avulla, mutta noustaan...

Elefantin paino - on kuin masennus jota kukaan ei näe....eikä kukaan tunnu ymmärtävän, joudut yksin tarpomaan, kunnes jonain päivänä se elefantti saa siivet selkäänsä ja lentää pois päältä ja näet taas päivänvaloa, valoa jota kohti kurkoittaa - ja todeta vielä se helpottaa....huomaat et ne ystävät onkin olleet koko ajan siinä sun kanssa, muttet ole vain huomannut heitä painon alta....

Itse ollut nyt masennuksen otteessa parisen viikkoa...en tiedä kauanko jaksan tätä...oli niin kiva kun oli tasaista...tuntuu että se elefantti on nyt tallomassa mua kuoppaan - vaikka yritän kovasti estää ja päästä nousemaan sieltä pois...onneksi on ystäviä jotka auttaa ja yrittää piristää niin ei ihan pääse vajoamaan alas...

Tällaista pientä tällä kertaa..

Nalle

joulumieltä etsimässä..

Eilen ei koristeltu pipareita niin kuin piti...en vaan ollut kotona...tänään se on toteutettava...

Tarkoituksena olisi varastosta kaivaa joulutavaratkin valmiiksii - jos vaikka sais vähän jouluverhoa laitettua ja joulun tunnelmaa luotua...jos se joulumieli sieltä taas nousisi...

joululauluja oon yrittänyt kuunnella, mutta välillä tuntuu että nekin ovat ihan plääh...

minä joka olen jouluihminen - ei vaan tiedä mistä enää löytäis sen joulumielen...

yleensä oon suunnitellut joulun jo valmiiksi kunnolla - mitä, milloin, missä ajassa...

meinasin etten leivo mitään joulupöytään mutta eräässä wa ryhmässä ystävä laittoi erään ohjeen jota voisi kokeilla - se oli jätti joulutorttu tai joku semmoinen.. laitan sen ohjeen tähän...

Oma masennushan ei tietysti auta joulumielen etsinnässä...onneksi se on vain este - jonka voi vielä voittaa.. kunhan löydän keinot sen voittamiseksi...

joulukuussa mennään jo...

Heissan!

Elämässä on niin paljon kaikkea tällä hetkellä etten tiedä oikein mistä aloittaisin kirjoittamisen ja kertomisen...

Nyt olen ollut henkilökohtaisena avustajana pari kuukautta - työ tuntuu hyvältä ja pidän siitä - ei ole niin rankkaa kuin hoitolaitoksissa oleva työ - mutta tämäkin uuvuttaa, nimittäin mieltä - henkisesti on raskasta tai sitten en vain ole oikeasti työkuntoinen...

Mulla oli tuossa tasainen jakso joka kesti hetken...ehkä kuukauden puoltoista...

sitten muutettiin lääkitystä ja olo nousi ylävoittoseksi - olihan se kivaa, mitä nyt rahaa tuli taas tuhlattua mitä oli ja jakso vaikka mitä ja kaikki oli kivaa...

kunnes lääkitystä rukattiin uudelleen ja nyt on ollut muutaman päivän niin maani myyty olo ettei tosikaan - kuin ois viety matto pois jalkojen alta...Olo on kuin vois vaan maata sängyn pohjalla - hautautua peiton alle - kadota vaan...jotenkin olen vaan taas pohjalla - tuntuu kuin millään ei ole väliä - ihme että jaksan edes kirjoittaa tätä...

Tätä kirjoittaessa mulla myös pyörii päässä paljon oma parisuhde - avioliitto - joka tuntuu kadonneelta - onko sellaista edes enää - mitä tehdä, kuinka tästä selviän - onko tämä vain vaihe joka pitää mennä yli - vaihe jota on kestänyt jo pari vuotta eteen päin tällaisessa olossa...Olenko sinnitellyt tarpeeksi jo tässä - pitäisikö se jaksaa lasten tähden vielä...Onko omalla onnellisuudella väliä? On toki - mutta kuinka sen määrittelisi - milloin on onnellinen...

"Joka kuuseen kurkottaa, voi kaiken saavuttaa." - Laulaa Mikko Harju laulussaan.

Joulukin on tulossa, mut joulumieli puuttuu - oon jouluihminen, mutten tiedä missä tänä vuonna mun joulumieleni on...onko kukaan nähnyt? Lasten vuoksi pitäis saada joulu rakennettua...

kai se pitäis vaan kaivaa joulukamat varastosta ja laittaa joulua - niin se joulumielikin tulee - tänään ainakin ollaan koristelemassa pipareita... jotka itsenäisyyspäivänä leivottiin..