Oma olo alkaa painua taas maahan, masennus tuntuu nostavan päätään. En tiedä onko tässä elämässä mitään järkeä.
Helmikuun lopussa sain diagnoosin diabetes, itselle niin tuttu mutta kun omalle kohdalle sattui - tuntuu kuin kaikki unohtuu, kaikki se tieto ja taito jota sulla on...toki sulla se vielä on tallessa mut ne vaan hävis jonnekin.. Ensin tuli suru ja itku, nyt viikko myöhemmin tuntuu, että olen vihainen itselleni - miksi annoin käydä näin, vaikkei se välttämättä ole edes itsestäni kiinni. Tämäkin saa mielen matalammalle.
Kuinka saada motivaatiota liikkumiseen ja ruokavalioon, itsekuria ei ole yhtään, olen säälittävä paska vain. Tänään myönsin että olen ihan loppu, ihan kaikkeen.
Olen kuunnellut kirjaa En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Kertoo naisesta jolla kaksisuuntainen mielialahäiriö, kirja on aika negatiivisen sävyttämää, mutta hyvä. Kirja tuntuu osittain kertovan omaa tarinaani, pystyn samaistumaan tunteisiin ja asioihin.
Toki on tässä tapahtunut positiivisiakin asioita, kuten että Kävin teatterissa pitkästä aikaa. Kävin katsomassa Mielikuvituspoikaystävä. Se oli hyvä sai nauraa. Ei ehkä herkille. Itkukin pääsi yhdessä kohtaa itsellä.
Nalle
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti