Asioita äidistä, hänen voimistaan ja romahtamisestaan, siitä kun hän ei enää pystynytkään olemaan se vahva ja kaikkea kannatteleva ihminen - se joka tukee ja ymmärtää muita. Äiti jolla on adhd ja kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Makaan sängyllä ja mietin tällaistako elämää tahdon oikeesti elää, elämää jolla ei tunnu olevan tarkoitusta - elämää jossa ei jaksa mitään.
En tarkoita että kuolla pitäis, vaikka sekin usein mielessäni on käynytkin, vaan mitä muuttais elämässä, jotta se olis mielekästä elää.
Mutta mitä sitten muuttaisi, kun ihmistä ei voi muuttaa kuin vain itseään.
Usein oon miettiny että lähtisin ja rakentaisin elämän yksin miekekkääksi, mut ei se ole mikään ratkaisu kumminkaan.
Onko mulla unelmia ja haaveita? On toki.
Pitäis varmaan yrittää niihin kurottaa, ehkä sitten elämäkin muuttuisi, mutta kun mun unelmat on sellasia joista en tiedä tekeekö ne elämästä parempaa.
Usein mietin myös miksi minusta, joka oli ennen puhelias, tuli tällainen hiljainen, minä jolla oli vahvat mielipiteet, on kadottanut ne. Minne olen kadottanut sen itseni joka voimaantui ihmisistä, itseni joka oli vahva.
Itseäni olen yrittänyt etsiä, mutta se on kadonnut jonnekin.
Tätä kappaletta on tullut nyt usein kuunneltua. Isäni tulee vahvasti mieleen, hän lauloi tätä karaokessa. Ikävä on kova, enkä oikein tiedä miten käsittelisin asiaa - muuten kuin kuuntelemalla kappaleita jotka tuovat mieleen. En paljoa puhu ja näytä ikävääni, moni voi jopa luulla etten edes välitä - en vain ole osannut itkeä, kyllä se vielä joskus tulee - se on varma.
Olen ollut nyt sairauslomalla - oma jaksaminen on ihan olematon. Voimaton olo. Pää lyö tyhjää, eikä oikein jaksa ajatella mitään - tuntuu kuin pää olisi tuuliajolla. Ei jaksa tehdä edes arkisia asioita - hyvä kun tulee huolehdittua itsestään. Tuntuu kuin elämällä ei olisi enää mitään annettavaa - kuin olisin vain turha kapistus täällä.
Kävin eilen illalla kohtaamispaikassa jälleen - nautin täysin siemauksin. Siellä oli esiintymässä M18-ryhmä - jotka musiikin, tanssin ja median avulla julistaa evankeliumia. Tavoittava M18-ryhmä toimii yhteistyössä Kroatian evankelisen kirkon kanssa. Nimi M18 tulee Matteuksen evankeliumin 18. luvun paimenvertauksesta, ja myös M18-työn tarkoituksena on löytää kadonnut lammas. Työ tavoittaa erityisesti lapsia ja nuoria sekä heidän perheitään tanssin, musiikin ja median välityksellä. M18-työ tukee kirkon perustyötä tuomalla uusia ihmisiä seurakuntaan ja antamalla kirkolle myönteistä näkyvyyttä.
Olen ruvennut miettimään onko työ mulle liian rankkaa, työ mitä tällä hetkellä teen tai ylipäätänsä hoitajan työ, mutta mitä tekisin - psyk.hoitajakin kysyi oonko ajatellut toista alaa - en tiedä, kun en tiedä mitä tekisin...jokin tietokoneala voisi olla sellainen missä voisin viihtyä -vai viihtyisinkö, en tiedä.
Psyk.hoitajalla tuli juteltua muutenkin kaiken näköistä - tuo hoitaja osaa kysellä just ne oikeat asiat... tuli huomattua itsestään myös mitä jo alussa kirjoitin että en muista/jaksa huolehtia itsestäni...Se on jo saavutus että saan itseni suihkuun - eikä sekään tapahdu kovin usein...saavutus sinänsä että pääsen aamuisin edes sängystä ylös - mutta se tapahtuu vain siksi että halua katsoa että lapset pääsevät/lähtevät kouluun - tämän jälkeen syön aamupalan ja käyn todennäköisesti nukkumaan takaisin - voisin siis nukkua koko ajan.
Hoitaja kysyi mikä tällä hetkellä on hyvin elämässäni...mulla löi pää vaan tyhjää...siis oikeasti TYHJÄÄ! Sanoin sitten että talous ja lasten ja mun välinen suhde...kyllä mun elämässä ihan varmasti on jotain muutakin asioita hyvin...ihan varmasti...
Rupesin sitten miettimään että parisuhde tavallaan on hyvin - mutta jokin hiertää ja en koe että parisuhteeni oisi tällä hetkellä vakaalla pohjalla - mikä sitten mättää - en ole vielä sitä selvittänyt...
Ei mulla varmaan nyt tämän enempää ole mielen päällä.
Laulamisen ilo - missä se on? Käyn karaokessa, mutta jotain puuttuu, se jokin tunne, fiilis miksi laulan,kuin olisin sen kadottanut. Tuntuu kuin olisin kadottanut ilon laulaa, isän kuoleman myötä...
Nyt monesti laulaessani on kurkkuuni ruvennut särkemään ja laulaminen on jäänyt siihen.
Ensi viikolla alkais kuoro, mutten ole varma olenko valmis siihen...
Masennus painaa niin että voisin nukkua koko ajan, kun nukun en ajattele itsetuhosia ajatuksia, hereillä ollessa niitä tulee tasasin väliajoin silmien eteen kuin filmin pätkä... Joten mielelläni nukun... Hereillä ollessani en jaksa tehdä mitään, hyvä kun jaksan hoitaa lapset.
Olen nyt saanut itseni pois kotoa, teki hyvää, mutta nyt oon todella väsynyt siitä kaikesta sosiaalisuudesta...
Olen hukassa, jossain maailman syövereissä, etsimässä itseäni ja valoa, pois pääsyä. Tunne etten riitä, että olen vajavainen, ettei kukaan välitä. Tunne kuin olisi turha eikä saisi olla oma itsensä.
Kuka sitten loppujen lopuksi edes olen? Miten voin olla oma itseni kun en tunnu tuntevani itseäni. Miten selviän tästä?
Olen 36vuotias nuori nainen. Sosiaalinen, kristitty, hiljainen. Olen pulskan pyöreä, vaalea, vihreä silmäinen. Olen äiti, hoitaja, ystävä.
Mulla on taas vaikea kausi menossa. Itsetuhosia ajatuksia päässä, niistä yritän päästä eroon. Masentaa. Haluisin kuolla pois ja samalla haluisin elää täysillä. Ristiriitaista. Onneksi huomenna on psyka.
Olin tänään kohtaamispaikassa, se on sellainen uskonnollinen yhteisö jossa käyn. Sielä oli aiheena Te olette maailman valo. Mielenkiintoinen aihe. Lisää voi lukea raamatusta. Matt. 5:14...
Toivon että oloni paranesi ja pääsisisin töihin. Tää sairaslomakaan ole niin herkkua vaikka kyl rytmin saa joten kuten pidettyä...
Ainiin en kertonutkaan et aloitin lukionkin, en tiedä mikä päähän pistos se oli.... Toiv jaksan lukea aineet jotka kirjoitan...
Niin se tauti iski itseeni. Kamala tauti ollutkin. Ensin tuntui perus flunssalta, kunnes se vahvistui vahvistumistaan ja päänsärky oli niin kova et piti päätä pidellä. Ekayö meni happea etsiskellen, päivystykseenkin soitin mutta eivät ota sisään koska korona. Samoin soitin seuraavana yönä päänsärystä, kun lääkkeet ei auta, mut ei apua. Sitten nousi kuume, onneks vain 38.3° eikä sen korkeemmalle. Nyt ollaan jo voiton puolella, taas normi flunssan oloinen olo ja lämpöä. Karanteeni loppuu huomenna, pakko soittaa lisää saikkua. Päänsärystä jos viel pääsis eroon.
Jos siitä että nyt on paljon parempi fiilis kuin esim. pari viikkoa sitten. Lääkitystä muuttamalla saatiin masennus valahtamasta ihan alas ja olen saanut nukutuksikin hyvin nyt muutaman yön, ja mikä parasta en ole pariin päivään nukkunut päiväunia ollenkaan (ne kun tuppaa venymään tunnin sijasta kolmeen). Ihana tunne kun ei ole itsetuhoisia ajatuksia päässä jatkuvasti - tällä hetkellä ei ollenkaan.
Se mikä musta on aivan ihana asia...kun musta tuli täti reilu kolme viikkoa sitten, ihanalle pienelle pojalle...olen niin onnellinen ja iloinen ja kaikkea...päässyt nyt usein tuoksuttelee vauvaa...
Viikonloppu oli ihana...oltiin koko perhe...kyllä koko perhe kylpylässä...siellä syötiin ja lilluttiin kylpylässä minkä kerkesimme...kävimme keilaamassa...nautimme yhteisestä ajasta...se oli mukavaa... mikä parasta lapsetkaan ei tapelleet kertaakaan koko reissun aikana...tällaisia reissuja lisää...
Yritän jälleen kerran elämäntapamuutosta(ei mitään dieettiä). tällä kertaa toivon että se onnistuisi...toivon samalla että sen myötä saisin painoa putoamaan...täytyy vaan pitää pää mukana, jotta onnistuisin tai toivoa että pää pysyy mukana...mulla on tällä kertaa työterveydestä terveydenhoitaja tukena ja meillä sovittuna aikaa jolloin katsotaan miten lähtenyt käyntiin homma...aloitan(aloitin) pienentämällä ruokailuannoksia, lyhentämällä ateriavälejä...tavoite olisi myös saada jossain vaiheessa liikunta mukaan...haaveilen koripallosta...pitää katsoa milloin olisi jos alkaisi jälleen pelaamaan, onhan tässä jo pari kolme vuotta taukoa pidellytkin koripalloilusta...toinen mitä mietin, olisi kuntosalilla käynti, tykkäsin siitä silloin kun siellä kävin...pitäisi vaan varmaan varata sinne aika ja saada päivitetty ohjelma...harmi että pt:t on kalliita, muuten vois sellaisen itselle hommata...
Ensi viikolla pääsee töihinkin, sairausloma loppuu sunnuntaina...ja tiistaina pääsee taas "sorvin" ääreen... odotan jo että pääsee töihin, vaikka pelkäänkin etten jaksa...mutta ei pidä antaa pelolleen valtaa... ensi viikko on muutenkin silleen helppo kun on vain kolme työpäivää...
Ensi viikon viikonloppuna odottaa Himoksen reissu...Himos Metal Festivaleihin...sinne lähden bestien kanssa...harmi vaan ettei mulla ole mitään vaatteita oikein mitä pukisi...ehkei se haittaa...
Nyt mulla ei tule muuta oikein mieleen...tai mielessä olisi vaikka mitä mutta ulosanti ei oikein ota luonnistuakseen....joten moro...
Tuli käytyä ajelulla bestien kanssa. Piristi päivääni ja oloani kummasti.
Vietin aikaani toisen ystävän kanssa, sekin piristi.
Kävin kolmannen kanssa neljättä katsomassa, piristi.
Mutta nyt oon sosiaalisesta kanssakäymisestä niin väsynyt etten tiedä miten päin olisin.
Kovasti mietin olenko työkykyinen. Torstaina pitäisi mennä töihin. Tavallaan oon valmis menemään töihin, mutta jaksanko kumminkaan viel kun väsyn kolmen päivän sosiaalisesta kanssakäymisestä ja työ on todella sosiaalista. Työssä asiakkaat vaistoavat tunnetilat herkästi.
Mitä teen, en tiedä, huomenna pitäisi ilmoittaa pomolle tai olisi hyvä ilmoittaa. Lääkäri mulla on torstaina.
Miten työkyky sitten mitataan? Jos masennustestin pisteillä, en päästäis itseäni töihin, mutten usko että se on se juttu. Mä en vain tiedä olenko työkykyinen, kuka sen sit tietää...en tiedä...
