sydäntä särkee

On olo kuin olisin vain ilmaa....olo kuin olisin pyyhitty pois...
kuin ei kukaan välittäisi...kukaan ei jaksa välittää...

Olo kuin kaikki valuisi hukkaan...kuin rakastaisin tyhjää kuoppaa...etkä enää saa itse mitään...
se kun rakastat itse..mutta oman tyhmyyden ja arkuuden vuoksi menetät sen kaiken...

Tunnet olevasi arvoton...vähäpätöinen pölyhiukkanen...vain joka leijailee jossain, jonka joku vain pyyhkii pois ja huutelee viemäriin..

Tunne kuin et edes ansaitsisi arvostusta, rakastetuksi tulemista, etkä ole ansannut mitään...

tätä minä tunnen nyt, tätä puin syvällä sisimmässäni..

välittääkö oikeasti kukaan...tukea en ainakaan saan...

välitätkö sinäkään? vai välitätkö vain koska säälit ja haluat pelastaa minut..?

kaipaan ja tunnen suurta tuskaa..silti koen välipitämätöntä tunnetta itseäni kohtaan..koen että olen turha paska...vain ilmaa...

Rakastan....mutta ansaitsenko rakastaa...otatko sen vastaan...

jotain höpötystä jostain pään syöveristä

Tässä on ollut nyt kuukauden tauko..ei vaan ole jaksanu keskittyä oikein mihinkään..tai kun aloittaa unohtaa heti mitähän tässä oli kirjoittamassa...

Ajattelin avautua vähän käymästäni ryhmästä...psykan ryhmästä...se on ollu ihan ok...siis antanut paljon kyllä, ja saanut ihania uusia ystäviä poikinut ainakin pari kappaletta..mutta se että se ei ehkä ole ollut itselle sellainen joka nyt parhaiten antais mitään..tuntuu tavalaan vaikka oon saanut, olen enemmän antanut itsestäni..

Ryhmä on ollut pari kertaa viikossa ja siellä on ollu joka viikko oma aiheensa...on ollu aihe joka on ollut musta niin turha..mutta sitten aiheita jotka ovat puhutelleet paljonkin...mulla jäljellä sitä vielä pari kertaa...

Yksi ihanimmista asioista oli miettiä voimavaroja elämässä...voimavaroja voi tuoda, luonto, ympäristö tai erilaiset ihmiset. Omat vahvuudet ovat osa voimaroja ja asiat joista saa mielihyvää sekä erilaiset luonteenpiirteet...Toki tässä on sitten se varjopuoli että kaikki nuo voivat myös olla voimavarjoen viejiä - pitää löytää elämän tasapaino...

Omia voimavaroja on mm. musiikki, sisko, puhelu ystävän kanssa, leipominen, tärkeä ihminen joka  saa aina hymyilemään, joka kyselee kuulumisia, joka tukee vaikkei voi olla läsnä.

Pitää osata lukea omia ajatuksia, sillä on ajatuksia jotka kuormittaa, mutta myös ajatuksia jota rakentavat mieltä...mikä antaa paljon . ja niitä ajatuksia jotka vie kaiken...pitää muistaa että ajatukset ovat kanssasi etkä voi niitä kokonaan poistaa itseltäsi...ja ne vaikuttaa kokovaltaisesti tekemisiisi...

tätä on tosi hankala käsitellä, mutta se on totta...

VAIN TEOT MUUTTAVAT ELÄMÄÄ !

kumpa tämän vain muistaisi

Jokaisella on omanlaisensa tarina ja vain sinä voit tehdä siitä omanlaisesi...

Mitä tulee sit itseeni..tosiaan mulla aloitettiin lääkitys..se mennyt ihan ok..tosin sitä jouduttiin laskemaan..meni vähän yli mun olo...valvoin tuossa 24h ja sitten lyhyessä ajassa vielä lähes 30h...ja musta edes nähnyt et oisin valvonut niin paljon...

pelkään että menee liian yli täs..onneks nyt oon nukkunut..

ja se että saan kauheita ajatuksia kun tiedostan ettei pitäis valvoa, mutta unta vain ei ole..ei edes väsytä..rupee tulee kamalia ajatuksia päähän..mitä jos vaan lähtisin ettei kukaan huomais...mutta en pystyis siihen...välillä koen olevani yksin kaikkien asioiden kanssa...tuntuu että mulle annetaan aivan liikaa...lapsien asiat ja muutenkin kaikki...

rakkautta en tunnu saavan enkä tukea minkään suhteen...tottakai on ystävät, mutta tuntuu ettei se riitä..sillä kaipaisin jonkun vierelleni joka on aidosti kiinnostunut ja aidosti läsnä mun oloissa..tässä vierelläni...

tai saisin mä rakkautta ja tukea..pitäis vaan olla rohkea ja antaa sille lupa...antaa lupa omille tunteilleen...yritän vain kieltää niitä..sillä en uskalla olla rehellinen...itselleni...mutta kyllä mielessäni on....

Se että siskoni asui meillä kuukauden, sain kokea mitä on tulla kuuluksi, kuinka saada lähimmäisenrakkautta - joku joka kuuntelee ja on vain siinä vieressä ilman sanoja, ja on vain paikalla, vaikkei edes puhuttais ja vaikka oltais vaan omilla puhelimilla..mutta hän on siinä vieressä...on vain..tunnen etten ole yksin...

kun siskoni sitten lähti omaan kotiin..minut valtasi yksinäisyys...tyhjyys...ja kyyneleet vaan kipusi silmiin, itkin yksin...tuntui kuin oisin menettänyt jotain...tällöin tajusin että elämästäni oikeasti puuttuu jotain..juuri tuota mitä sisko sai tuntemaan..puuttuu se jokin joka on tukena vain siinä vierellä ilman sanoja.. onneksi edes on sisko jolle voi puhua ja joka on tärkeä tuki tällä hetkellä...

nyt odotan isältäni, kolmeta ystävältä ja kahdelta siskoltani tekstei miten he on nähneet elämäni..pelottaa mitä kiakkea muistan...ja miten he ovat nähneet elämäni erivaiheet.. rupeamme käymään psykalla elämän janaani..voi olla että tulee sitten kirjoitettua taas enemään kun päästään syvemmälle sisimpääni...kuohuja mahdollisesti odotettavissa..

eippä mulla tässä nut oikein muuta..alko pää lyömään tyhjää..vaikkei se oikeasti koskaan niin tee...

Mietteissään, Nalle

Tunteiden kulkua...

Se kun pelkäät... Pelkäät itseäsi.. Pelkäät millainen oot, millainen susta tulee, millaiseksi muutut. Pelkäät ettet ole enää aito sinä, joka olet aina ollut.

Pelkäät tunteita, pelkäät itkua. Pelkäät tuntea. Oot kuin haaksirikkoutunut laiva vieraalla maalla, rikkinäisenä kaiken antaneena, uuden keskellä.. Kuin sua ei oisi koskaan ollutkaan.

Toivot saavasi hyväksyntää, hellyyttä ja rauhaa.. Toivot että susta välitettäisiin.. Toivot kaiken olevan unta, kuin mitään ei olisi sattunutkaan.. Toivot rakkautesi riittävän..

Tiedät että kaikki tämä on sun pään sisällä päällekäin, sivuttain ja lomittain, etkä pysty niille tekemään mitään..

Rakastat muttet tiedä riittääkö se ja pelkäät että menetät kaiken sen mitä itselläsi on... Rakastatko kumminkaan... Pelkäät ettet rakasta etkä tule rakastetuksi.

Kaipaat rakkautta, kaipaat syliä, syliä johon voi vaan käpertyä, hiljaa omana itsenään, ilman kenenkään sanaa, katsetta...

Olethan siinä kun tarvitsen sinua ❤️

Ajatuksille aiheita...

Mulla oli psykan lääkäri justiinsa.. Enkä nyt tiedä mitä ajattelisin mistään.

2kk tuli sairauslomaa.. Kunnossahan en ole.. Sen tiedostan.. En vain tiedä kuinka voin..

Sain lääkityksen.. Joutui konsultoimaan erikoislääkäriä.. Adhd:n kannalta olisi yks lääke ollu hyvä.. Mutta kun kerroin että siskollani on kaksisuuntainen mielialahäiriö niin ei se lääke sovikaan.. Lääkäri kyseli lisää kysymyksiä.. Ei uskaltanutkaan määrätä sitä, pitää ottaa varman päälle että jos mullakin onkin se kun on sukurasite vahva.. Lääkäri joutui konsultoimaan erikoislääkäriä jotta saisivat mulle oikean lääkityksen.. Se pistää kyllä miettimään, kun ei itsekään enää tiedä mikä vaivaa..

Olen nyt puhunut paljon ystäville ja läheisille ajatuksistani...itseäni ehkä pelottaa, mihin olen oikein ryhtynyt. On outoa kun ei itse jaksa ja kun ei pysty itse oikein tekemään mitään asialle.. Tekee hyvää kun saa puhua, en kaipaa edes keneltäkään kommentteja siihen mitä puhun... se puhuminen on enemmänkin vain ulos tuotosta kun yritän saada pääni ajatuksen kasattua ja pidettyä järjestyksessä. Se nyt muutenkaan ole ollut mun vahvin puoleni...

Nyt kun kolmatta päivää sairauslomalla...jotenkin en ole vielä sisäistänyt tätä, ehkä kun pääsen yksikseni jossain vaiheessa käsittelemään itseni kanssa näitä asioita, se iskee vasten kasvoja. Pohjalle ei tarvitse mennä, mutta toisaalta se vois tehä hyvää jos sinne pohjalle menisi, niin ei olisi kuin tie ylös päin...itseni tuntien, tulen vajoamaan...toivon vain etten rakenna automatiosti itselleni muuria, niin kuin tein keväällä ja rupesin näyttää jo siltä että kaikki on hyvin, nyt tiedän puol vuotta myöhemmin - ei en ollut kunnossa.. Muurin purkamiseen tarvin apua ja onneksi saan sitä..

Mitä ajatella psykoterapiasta...sitä ehdotettiin että voisi olla mulle hyväksi...onko kellään kokemusta?

En osaa jäsentää ajatuksiani lainkaan...tuntuu kuin pää ois ihan tyhjä, kuin ei olisi mitään, ei tunteita mihinkään suuntaa, kuin olisin ihan tunteeton...pään sisältö ihan sumua ja utua..semmoista pieni muotoista syksyn usvaa jota aamusin näkee, mutta se ei vaan selkeydy päivän mittaan niin kuin syksyn aamu tekee...

Onnellinen olen että hyperpeppu lapsoseni sai minut maanantaina koripalloon.. itseäni ei innostanu, ei kiinnostanu, olin ihan loppu - kun olin vasta kuullut sairauslomastani. Mutta tämä hyperpeppu sai minut lähtemään lapsi-vanhempi korikseen - ja onneksi lähdettiin...20min myöhässä mutta mentiin, lapsi nautti ja teki hyvää itsellenikin...

Eilen lähdin extemporeen ystäväni tykö ja lähdimme kävelylle.. omien pienten astmakohtausten vai olikohan paniikkikohtaus ja muiden juttujen rinnallakin, oli aivan mahtava reissu..10km tuli ainakin tarvottua metsäreittiä, teki niin hyvää ystävälle kuin itsellekin sekä molempien mielille...tällaisia lisää..

Tänään päätin että lähden kokeilemaan kuoroa yli kolmen vuoden tauon jälkeen..ihanaa kun lähden liikkeelle... mutta päätin kokeilla, miltä tuntuu laulaa kuorossa tosiaan tauon jälkeen, palaan samaan kuoroon josta silloin jäin pois. Odotan oikeastaan todella innoissani, mutta pelottaa samalla tavata vanhoja tuttuja - sillä en ole se ilopilleri ja hymyilevä niin kuin olin aiemmin - sekin kyllä vielä palaa takaisin - lupaan.

Oikei ihanaa syksyä ja voimia kaikille omille mietteileen..

Nalle

Tässä kuva lenkkireissulta <3

ps. saa kirjoittaa kommentteja...jyrkkäkin palaute on tervetullutta...ihan millaista vain..olisi ihana nähdä lukeeko edes tätä blogia kukaan...

Pään sekamelska

Paljon asiaa mutta vähän aikaa.

Mulla oli psykan käynti tässä hetki sitten. Se sai mut miettimään paljon asioita, asioita mitä tahdon elämältä ja asioita joita pitää käydä läpi. Niin isoja kuin pieniäkin asioita.
Asioita jotka muuttais elämän suunnan mahdollisesti parempaan, mutta sitä ei voi etukäteen tietää eikä ennustaa onko se parempaa.

Mietin kovasti sitä kuinka en enää jaksa suodattaa asioita ja kuinka olen kireä koko ajan sekä raivostun tyhjästä niin omille lapsille kuin työkavereillekin. Tuntuu itsestä pahalle, mutta kun et vaan pysty ja kykene hillitsemään itseäsi, sanat ja teot vain pulpahtaa suustasi sekä kehostasi, sitten joudut selittelemään vaikkei ole mitään selitettävää, en vain pysty.

Voin aika huonosti... Nyt jopa myönnän sen itselleni... Ja huomaan et todellakin huonosti .. Sitä on ollu vaikee myöntää... Olen vain yrittäny kaikille... Ihan kaikille... näyttää et kaikki on hyvin... Enkä edes ole näytellyt kovin hyvin...

Olen myös puhunut tärkeimpieni ihmisten kanssa, mutta kaikki pitää olla musta itsestä lähtösin. Tiedän sen.

Lääkäri olisi pian ja psyka sanoi että pitäisi laskea muuri kun sinne meen, mutta kuinkahan sen teen kun en ole sata varma mistä se muuri kasautuu ja sitä muuria ruvetaan onneksi käymään läpi ja tutkimaan mistä se koostuun..

Tästä tulee viel pitkä ja kivikkoinen tie... Toivottavasti ne tärkeät pysyvät rinnalla tapahtui ja sattui mitä tahansa... He ovat nyt tärkeässä roolissa.. Tukemassa ja kannattelemassa kun en todennäköisedti itse tule jaksamaan.. Potkimaan perseelle kun meinaan luovuttaa.. Tulen sanomaan vastaan, mutta nyt heidän pitää vain olla lujina... He ovat tärkeitä tässä projektissa!

Itkettää ajatuskin että pitää antaa itsensä muiden kannateltaviksi.. Pitää oppia luottamaan, ehkä löydän keinot siihen.

Tiedän että monelle on jo nyt liikaa mun olo, tiedän että monilla on vaikeaa itselläänkin.. Nyt mun pitäis oppia olla huolehtimasta kenestäkään, organisoimatta mitään ja olla itsekäs. Antaa kädet muille.

Tuetaan toinen toisiamme ja kannatellaan yhdessä.

Halein, Nalle

Ominaisuus nimeltä ADHD

Haluan vain jakaa semmosen että..tota noin...

Kuinka moni tiesi että mulla on adhd...
En usko että kovin moni tai sit kaikki... En ole puhunut siitä avoimesti, enemmänkin heittänyt vaan vitsiä asiasta. No kumminkin, se on todettu mulla jo 23vuotta sitten.
Se pysyi koulussa aisoissa viikottaisilla perheneuvolassa käyneillä. Yläasteella ja ammatikoulussa... Noh ihme että edes selvisin... Ei ollut apua.. Jätettiin ala-asteen jälkeen aika tyhjä päälle. No tällöin en tiennyt vielä tästä piirteestäni.. Lähihoitajaksi opiskellessa mietin asiaa ja lopulta pyysin sairaalasta kaikki paperit minusta... Olinhan täysikäinen. Papereita luettuna tajusin miksi olin käynyt perheneuvolassa, miksi minulla oli ala-asteella erityistunteja. Selvisi miksi mulle oli Yläasteella ja amiksessa vaikea oppia lukemaani ja kuulemaani, miksi en osannut vastata kirjoittamalla.

Joskus olen pohtinut, miksi mulle ei kerrottu? Mitä pelätty?
En ole kehdannut kysyä... Vanhemnat sanoo kyllä että lapsissa on paljon samaa vilkkautta kuin minulla... Ehkä ennen puhuttiin vain ylivilkkaista lapsista.

Itse olen omalle lapselleni kertonut että hänellä on adhd (kyllä hänelläkin sekä mahd pienemmälläkin, muiden ongelmien lisäksi).

Opiskelun jälkeen adhd pysyi vissiin remissiossa(onko toi ees sana) kun tein valmistuttuani 12 vuotta säännöllistä arkityötä 8-16, eli oli rutiini...
Sanoin itseni irti vuos sitten koska työ alkoi olla henkisesti niin rankkaa etten osannut jättää asioita töihin.
Aloitin kolmivuoro työn jossa olen tälläkin hetkellä. Ensimmäinen 7-8kk meni hyvin. Sit aloin unohtamaan asioita, rupesin seisahtuu enkä saanut aloitettua mitään... Romahdin ja nyt olen tässä pisteessä missä olen...

Nyt töisdä, asia mikä on itseäni ilahduttanut ja olen saanut voimaa...

Tiedätkö tunteen kun teille tulee uus työntekijä ja huomaat et teil synkkaa sika hyvin, pelleilette, kuittailette toisillenne ihme asioista ilman päät ja häntää... Sit jotenkin tulee puheeks adhd ja huomaatte et molemmilla se..hän kuulee siitä palaverissa jossa kerron omaani adhd:n...

Mutta se tunne kun työyhteisessö on joku..edes se yksi joka OIKEESTI ymmärtää sun järken juoksun..se että sä oot tässä mut sun ajatus menee jo tuolla... Aloittaminen on vaikeaa kun oot vadta aloittamassa mutta mieli teki kaiken jo..

Ja kun katot tätä tyyppiä (on nuorempi) huomaat hänessä jotain mitä olit itse joskus...sen yötiöpositiivisuuden joka itsellä oli joskus... Ja sit huomaat miettiväsi.. Minne perkeleeseen se minä katosi ja milloin minästä tuli tällainen epäileväinen ja semmonen joka pelkää näyttää itsensä...

Ehkä olen liian kauan yrittänyt pärjätä yksin tämän ominaisuuteni kanssa..

Nyt olen uskaltautunut puhua ääneen adhd sta ja eniten auttanut kun lukenut adhd vertaisryhmiä...

Kiitos ja kumarrus..

Nalle

Voihan huonot päivät...

Tuntuu kuin olisin yksin... kuin en saisi tukea tai kun ei vaan jaksa olla...jaksa olla edes minä...

Mutta toisaalta on ihana huomata kuinka ympärillä on ihmisiä jotka oikeesti välittää...tietävät kun on oikeasti annettava apua...huomaavat juuri sen mitä tarvitsee...
Näin sairastuneena huonon ajan koettaessa ei vaan itse osaa huomioida mitään, eikä välttämättä ota apua vastaan...kiitos heille jotka vaan toteaa, ei ku nyt vaan menoks ja nähdään..
Mulla oli tossa pitkä positiivinen kausi...ja nyttemmin pari päivää se on ollutta ja mennyttä. Ihan itseäni ahdistaa kun tulee nämä pahat ajatukSet...

Vaikka kuinka rakastan lapsiani ja en todellakaan vaihtaisi päivääkäään pois.. on mulle tullu monesti ajatus..voi kumpa niitä ei edes ois...en tiedä oisiko tää elämä yhtään sen helpompaa.. rakastan heitä kyllä..mutta tuntuu että olen yksin heidän kanssaan..saan yksin kärsiä heidän erikoisuutensa... kuulema kaikille tulee joskus noita ajatuksia ja ne ovat kuulema normaaleja...
On myös toinen asia jota joskus mietin kumpa en koskaan...

Köyhän mulla perhetyö ja kotipalvelu sekä itse käyn psykalla... mutta tuntuu että se ei vaan riitä.
Eilen oli toinen psyka käynti...on todella mukava käydä juttelemassa. Se auttaa jäsentään ajatuksia päässä...

Tänään olen vain miettinyt että mä tarvisi tunnin sijaan kahden tunnin käyntejä. En rentoudu tarpeeks nopeasti 45min aikana. Ja kun alan suoltaa puhetta, aika loppuu..

Tänään mulla on todella huono päivä. Tai se alkoi jo eilen iltapäivällä..
Hermot kireenä, menetän malttini pelkästä jalan heiluttelusta..
Ahdistaa kun tunnen näin... ahdistaa edes ajatella mihin itseni oikein ajan..

Mulle tehtiin joku PROD kysely psykalla...en kyl tiedä mitä se ees on....
Masennustestit mulla on todella korkeat...sen nyt tiesinkin...

Nyt yritän ajatella postiivisesti ja lsten kanssa puistoon...odottamaan koska mulla menee taas hermot...

Halauksia päiviinne 💚