kaikennäköistä

Maaliskuu tulla tupsahti....

Oma olo alkaa painua taas maahan, masennus tuntuu nostavan päätään. En tiedä onko tässä elämässä mitään järkeä. 

Helmikuun lopussa sain diagnoosin diabetes, itselle niin tuttu mutta kun omalle kohdalle sattui - tuntuu kuin kaikki unohtuu, kaikki se tieto ja taito jota sulla on...toki sulla se vielä on tallessa mut ne vaan hävis jonnekin.. Ensin tuli suru ja itku, nyt viikko myöhemmin tuntuu, että olen vihainen itselleni - miksi annoin käydä näin, vaikkei se välttämättä ole edes itsestäni kiinni. Tämäkin saa mielen matalammalle.

Kuinka saada motivaatiota liikkumiseen ja ruokavalioon, itsekuria ei ole yhtään, olen säälittävä paska vain. Tänään myönsin että olen ihan loppu, ihan kaikkeen. 

Olen kuunnellut kirjaa En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Kertoo naisesta jolla kaksisuuntainen mielialahäiriö, kirja on aika negatiivisen sävyttämää, mutta hyvä. Kirja tuntuu osittain kertovan omaa tarinaani, pystyn samaistumaan tunteisiin ja asioihin. 

Toki on tässä tapahtunut positiivisiakin asioita, kuten että Kävin teatterissa pitkästä aikaa. Kävin katsomassa Mielikuvituspoikaystävä. Se oli hyvä sai nauraa. Ei ehkä herkille. Itkukin pääsi yhdessä kohtaa itsellä. 

Nalle

kuulumisia vol. 100

Niin siinä kävi etten kovin kauaa jaksanut olla töissä. Tykkäsin kyllä, lapset oli ihania ja aikuiset mukavia, mut mun pää vaan ei kertakaikkisesti pysty töihin juuri nyt.

Sanoin siis itseni irti ja olen nyt työtön, joka on sairauslomalla. Ahdistaa ehkä hiukan kun en tiedä koska saan rahaa ja mistä, mutta en usko että mun kannattaa sitäkään stressata kovin paljoa, kaikella on tapana järjestyä.

Oon nyt saanut kotona kuukausia seisoneet pyykitkin pestyä - hurraa, hyvä minä! Ei vaan oo saanut itestään irti et varais pyykkitupaa ja pesis pyykkiä...saapa lakanat ja pyyhkeet kaappiin minne ne kuuluu...vielä kun jaksais noi muut puhtaat pyykit tuolta kasseista viikata kaappeihin...toivon että saan pyykit pestyä tällä samalla moodilla, ettei mieliala laske alas ja jää kaikki kesken...

Mitäkö sitten haluan tehdä? En itseasiassa tiedä... Olen pohtinut, että kokeilisiko vielä hoitoalaa sairausloman jälkeen, vai lähtisikö opiskelemaan ja kouluttautumaan uudelleen - mille alalle, en tiedä... oon mä miettinyt kaupan kassalle menoa, mutta jaksanko oikeasti opiskella ja mitä pitää opiskella siihen...

Sen jälkeen kun sairastuin tuntuu kuin kaikki asiat on menneet päin prinkkalaa. Tuntuu kuin mitään ei osaa ja mitään ei pysty tekemään, kuin kaikki olisi viety pois. Tässä sairaudessa on se ettei tästä parannu, mutta se voi mennä remissioon - itselläni tuskin ollaan siinä vaiheessa vielä vähään aikaan... Tällä hetkellä mulla menee sekamuotoinen jakso, tai uskoisin näin - nopealla syklillä... Kun tää sairastaminen on itselle todella raskasta, se on myös läheisille...oon aika paljon makoillut sängyn pohjalla viime aikoina... sitten ihmiset ei ymmärrä kuinka vaikeaa se on lähteä ovesta ulos... kun sanotaan että mene ulos niin mielesi parantuu - kyllä olen käynyt ulkona - mielelleni ei ole tapahtunut mitään, yhtä synkkää ja mustaa on edelleen vaikka olen käynyt siellä ulkona...ihan pohjalla en ole - itsetuhoisia-ajatuksia mulla ei ole, hyvä niin...

Odotan maaliskuuta - silloin on taas leiri jonne olen lasten kanssa menossa...lapsetkin odottavat leiriä... On ihana päästä muiden seurakuntalaisten kanssa viettää aikaa, hyvien opetusten ääressä... ja olen kiitollinen että lapsillekin on omaa hyvää ohjelmaa... voi turvallisin mielin mennä sinne...

Eipä mulla taidan nyt tän kummosenpia olla.

Nalle

ulkopuolinen

Ulkopuolisuuden tunne on aika järkky olotila. Itse koen sitä usein, niin somessa kuin normaalissa elämässä.

Viimeksi tänään töissä. Tuntui ettei mulle sanottu mitään, kuin mun olisi pitänyt tietää missä mennään, hyvä kun muistan mihin aikaan on mitäkin - ei en muista. Toivon että tää tunne olisi vain tän päivän kokemus ja muuten olo ois parempi... 

Ulkopuolinen olo - sen voi onneksi yrittää saada jäämään taka-alalle, jos vaan pystyy. 

Somessa koen usein ryhmissä, joissa tuntuu ettei mun juttuihin kommentoida tai oteta kantaa...mut osaan aika hyvin sietää tätä..

Ei mul mitään ihmeitä tästä asiasta ollu sanottavaa.

Nalle

Aloitus...

Se on ensimmäiset päivät takana uutta työtä. On ollut kivaa ja olen ollut pirteämpi myös kotona. Psykan lääkäri oli kyllä eri mieltä töiden teosta, hän olisi halunnut kirjoittaa pari kuukautta sairauslomaa. Kieltäydyin.

Ryhmä on ihan mukava. Lapset ovat omalaatuisia kavereita. He osaavat olla omia itsejään, heistä pitäisi ottaa mallia. Ainoa vika tuossa ryhmässä on, että se kaipaisi kyllä vielä yhdet käsiparit sinne, sen verran huliviliä on meno ja kun lapset tarvitsee sen verran konkreettista ohjausta. 

Ensimmäisinä päivinä, on tullut ulkoiltua, luettua kirjaa, pelattua muistipelejä. Käyty luistelemassa. Ruokailu tilanteiden hallintaan ottoa - ruoan annostelua. Syömistä lasten kanssa. Juttelua lasten kanssa.

Toki mun täytyy ajatella itseänikin vähäsen - olen miettinyt lääkärin sanoja, mutta omasta mielestäni olen hyvin voiva tällä hetkellä - ei ylä voittoista, niin kuin lääkäri miettii...saa nähdä, mutta toiveeni onkin että en ottaisi nyt sairaslomaa lainkaan - saa nähdä kuinka onnistun tässä - nyt ei tunnu siltä että tarvitsisin edes, mutten voi tietää mitä tuleman pitää tulessaan...

Oon yrittänyt miettiä omia vahvuuksiani, kuinka niitä tuoda esille työssäni. Mullahan on taustalla 10v kerhonpitoa - mutta hatarassa muistissa kaikki. Tallessa on kyllä erilaisia askarteluohjeita ja kaikki askartelukamatkin. 

Vaikeaa ryhmässä on se kun tulee omat lapset mieleen tietyistä käyttäytymisistä ja olemuksista toisissa lapsissa - kun omat lapset oli pieniä...on toisaalta hauska huomata, että ihanaa mun lapset ei ole olleet ainoita tällaisia erityisiä, että on muitakin samanmoisia...silloin en saanut oikein vertaistukea kun lapset oli pieniä...tukea kyllä sai päiväkodilta ja kaikkialta - mutta vertaistuki puuttui...

mutta nyt omat lapset on jo koululaisia - isoja, mutta pieniä - toinen rauhoittunut aikalailla, mutta hänellä menee lääkityskin. - toinen, noh, sillä aletaan tutkimaan ylivilkkausta kun on niin levoton...rankkaa aikaa...

Vielä on vaikeaa jättää työt töihin - mutta uskon että sen taas opin tässä kun pääsen kunnolla rytmiin kiinni.

Osaan toki ottaa irti vapaista. Eilen tuli käytyä karaokessa ja tänäänkin olen menossa ystävän kanssa laulelemaan. Vähän irti ottoa.

Eipä tässä kai muuta.

Nalle

uusia tuulia kohden

Tammikuu on kohta ohi, jottei uskoisikaan. Olen tehnyt ratkaisuja, jotka ei välttämättä miellytä kaikkia.. sanoin itseni irti työstäni...aloitan uuden työn tuotapikaan...

Minua jännittää ihan vietävästi mennä tuohon uuteen työhön...sillä eihän lapset ole silleenpä minulle tuttu juttu työmaailmasta...osaanko olla lasten kanssa...ihanaa siinä on se että se on arkityötä ja viikonloput on vapaina...Minua ei huoleta edes se et tämä työ on määräaikainen, toisin kuin aina, olen hankkinut vakkarityön alle ennen töistä poistuttuani...mutta jos tämä työ ei ole kuin minulle luotua, en tiedä enää mitä tehdä.. mutta käännetään nämä kirjankannet nyt ensin ja mietitään vasta sitten...

Siellä oli todella ihana vastaanotto kun kävin tutustumassa. Hyvä yhteishenki henkilökunnalla, johon varmasti pääsee mukaan hyppäämään luontevasti.

Ihanaa on tosiaan kun saa olla ma-pe töissä ja sitten la ja su kotona. sopii omaan elämän rytmiin hyvin, toivon mukaan ainakin. 

Sitten tulee kysymys, miksi lopetan edellisessä, mulla ei vaan rehellisesti voimavarat, pää ja ahdistuksesta siihen kaikkeen riittänyt. Se kun huomaa että meinaa alkaa itkee pienestäkin jutuista, täytyy olla merkki että nyt ei todellakaan voida hyvin ja niin minulle kävi...ja olen onnellinen kun hain apua tilanteeseeni, etten pala uudelleen loppuun (kerran kokenut senkin)… 

sitten tulee tämä ainainen lupaus tehdä itselleen jotain...kuten pudottaa painoa...elämäntapamuutoksen aika alkaa olla oikeasti käsillä, mitä se pitää sisällään niin sen tulevaisuus näyttää...ainakin oikeanlaista syömistä, liikuntaa - ihan arkiliikunnasta lähtien...salille meno ja siellä treenien aloittaminen...kalenteriin tekemään tarkat suunnitelmat milloin mitä, minne ja kenen kanssa...

Kävin tässä kolme tuntia kauppoja kiertelee et löytäisin itselleni ulkohousut....viimeisestä paikasta josta emme ainakaan usko löytävämme, löydettiin sopivat...luojan kiitos....nyt kun keksis missä myydään isojen naisten talvitakkeja. 

Toinen päivä meni sitten kierrellessä keskustassa kauppoja nelisen tuntia. Kyllä sanon että jalkani on ihan kuollut - vasen jalkani. En tiedä mikä siinä on mutta se on jalkapohjasta ollut nyt kuukauden kipeä...ystäväni sanoi että voi johtua että lihakset on jumissa...nyt kipu on "kiivennyt" ylös päin ja välillä pohjekin ilmoittelee itsestään....no ehkä tämä menee ohi jossain vaiheessa - kai se pitäisi jokin mikä lie pallo hankkia jota pyörittää jalkapohjassa...

Eipä tässä kai muuta ole nyt tällä hetkellä kuin ihania talvi päiviä!

Nalle

jotain

Kysymyksiä kysymysten perään...lisää kysymyksiä...mitä mulla on antaa...ei mitään...mulla ei oo vastauksia niihin kysymyksiin, ei vastauksia vastausten perään...en vain tiedä mitä vastata...

Joulu meni rauhaisissa tunnelmissa, sai syödä paljon, avata lahjoja, olla tärkeiden ihmisten ympäröimänä...ei riitoja ei mitään eripuraa, edes lapsien osalta...parasta kumminkin oli mielestäni se yhteinen tekeminen jota meillä oli jouluna...lautapelit, tv:n tuijottelu, oleskelu.

Sitten tulee välipäivät jotka ovat mielestäni niin turhia...omasta puolestani olen vain jo niin väsynyt, jotten jaksa olla iloinen ollenkaan, jotenkin joulun pyhät vei mehut ihan kokonaan, vaikka niistä nautinkin täysin rinnoin... 

Huomenna olisi uudenvuodenaatto...jei, näettekö kuinka innoissani olen tästä asiasta...vuosi vaihtuu ja ylihuomenna onkin jo vuosi 2023, ei uskoisi - mihin tää aika oikein on mennyt...en ajatellut ostaa raketteja lainkaan...vaikka lapset niitä varmasti toivoisivatkin...

Vuosi 2022 - on ollut ihme että olen pysynyt samassa työpaikassa huhtikuun lopusta asti, toki olen ollut aika paljon sairauslomalla - ei hyvä kylläkään, mutta mitä sitä omalle ololleen voi - ei mitään... Rehellisesti en oikein muista vuodesta mitään...nyt kun ihan muistelemalla yritän...ehkei mun ole tarviskaan muistaa mitään...välillä harmittaa itseäni kun en muista asioita...edes valokuvat ei saa muistoja esille...

eroa

Se kun tunteet katoaa on aivan kauheaa. Välität vielä toisesta muttet vaan rakasta enää, et niin kuin parisuhteessa kuuluisi.

Enää ei ole vaihtoehtoja, vaan nyt on enää ratkaisuja. Niitä on tullut tehtyä, vaikka ajattelin että se on helppoa, kuvittelin väärin, tää on helvetin vaikeaa ja sattuu niin vietävästi. 

Mä oon surun murtama,

 kyynelten kastelema,

 tuskan turmelema.

Mutta oon vahva ja kestän kaiken.

Kyllä tästä päättelette oikein että yksi ajan jakso mun elämässä päättyy. 

Tulee olemaan vaikeaa, sillä miten selittää lapsille asia. 

Välillä meinaan et perutaan kaikki, esitetään kunnes lapset täysikäsii ja sit erilleen, mut en mä voi elää parisuhteessa jossa en itse rakasta enää, en halua sitä pahaa toiselle kun en voi antaa vastarakkautta. 

Täl hetkel tuska viiltää rintaa ja oon ihan rikki. Ehkä mä eheydyn viel. Saatan toki tarvita siihen ystävien ja mahdollisesti ammattiauttajan apua.

Itkettää joka asia, millähän verukkeellaa hakis saikkua. En nuku... Miten jaksan töissä,jos en nuku. En mitenkään. 

Nalle