Voiko masennus sittenkin väistyä?

En tietenkään iloitse liian aikasin, mut täytyy se iloita silti kun on kohta kuukauden ollut tasainen mieliala. Voiko masennus sittenkin väistyä? Kysynpähän vaan.

Tuntuu ihmeelliseltä kun voi vähän iloitakin asioista, ilman että se on pakko pullaa. 

Odotan innolla karaokekisoja, tammikuussa, yksilökisat, semifinaalit - ei mul suurta luottoo oo mut kappaleet oon ehkä valinnut,jos ne löytyy. 

Nyt marraskuussa on poikien synttärit, niille pitäis löytää inspiraatio kakkujen leivontaan, voileipäkakkua multa ootetaan varmaan eniten. Kyllä mä ne viel saan tehtyä. 

Joulukuussa olisi Naisten hyvinvointi risteily jonne oon menossa, en kyl tiiä millä sen kustannan.

Tämä kuva kuvaa sielunmaisemaani tällä hetkellä. Pimeyttä jonka uumenissa alkaa kasvamaan pikku hiljaa vihreyttä.

Nalle

jaksaako?

Henkinen jaksaminen on ollut viime aikoina heikolla kantimilla. En oikein jaksa mitään, hyvä kun jaksan kirjoittaakaan, mutta päätin että nyt kirjoitan jotain pitkästä aikaa....

Tekisi mieli itkeä koko ajan ja olla vain sängyn pohjalla. Olla kadoksissa, poissa kaikkien silmistä, mutta eihän se käy kun on perhe jonka kanssa pitää olla ja touhuta. Lapset jotka tarvitsee sua!! Tosin olen ruvennut miettii että kuinka lapset näkee äidin lapsuudessa, kun äiti suurimmaksi osaksi on omissa oloissaan eikä oikeastaan läsnä lainkaan. Toki lapset käyvät antamassa halauksia päivän mittaan.

Oon alkanut miettiä kuinka nyt sanon etten vain enää tuu rakastamaan, en vaikka kuinka yritän. Tiedän että toinen rakastaa ja näyttääkin sen kaikin tavoin. Mun pitäis olla itsekäs ja vain päästää menemään... Ajattelen liikaa muita ja sitä miltä heistä tuntuu... Unohdan omat tunteeni ja ajatukseni taka-alalle...

Kyllä täältä suosta joskus noustaan, mutta sen aika ei ole vielä... Sen aika tulee vielä ja tulen nousemaan täältä eheytyneenpänä kuin koskaan. Siihen asti yritän jaksaa.. 

hiljais eloa

 Oon ollut poissa linjoilta nyt muutaman kuukauden...mut elossa olen...ei huolta...en ole tehnyt itselleni mitään. Kesä meni niin nopeasti ja vain suurinmaks osaks makoillessa, niin ei ole ollut kirjoittaminen mielessä tai on se oikeastaan ollut mutten ole tiennyt mitä kirjoittaa...

Ensi viikolla alkaa lapsilla koulu. Isompi menee jo yläasteelle - ei uskois että hänkin on jo niin iso, mun pikku vauvani. Toinen siirtyy kolmannelle luokalle. Tulee äidille lenkkeilyä kun pitää kävellä nuoremman kanssa kouluun kun ei osaa vielä reittiä sinne. Saa nähä kauan joudun kulkemaan, mut tuleepahan lenkkeilyä sitten ihan vahingossa.

Mieliala on ollut vaihteleva - oikeastaan pelkkää tasaista ei oikein oo ollut, enemmän semmosta aaltoilevaa. Sairauslomani loppui heinäkuun loppuun ja siirryin kuntoutustuelle elokuun alusta ja oon vuoden loppuun. Oon tehnyt nyt 4 päivää töitä ja totesin kyllä itselleni että rankkaa on, pitänee kokeilla myös muita paikkoja kuin tuota edellistä työpaikkaani. Siis en tehnyt töitä putkeen vaan kaksi pv viime viikolla ja kaksi tällä viikolla. Saa pientä bonus rahaa.

Käyn kyllä edelleen juttelemassa tasaisin väliajoin psykan kanssa, mutta välillä tuntuu ettei oikein etene mihinkään keskustelut. Hain yhteen tiimiin  johon en sitten päässyt ja tyssäs vähän suunnitelmat elokuun osalta. Olisi ollut hyvä päästä siihen tiimiin mutta en ole tarpeeksi "sairas" jos niin voi sanoa. 

Ero asiakin painaa päällä vaikken siitä kenellekään oikein puhu. En tiedä miten tässä tulee käymään. Lokakuussa pitäis laittaa virallinen vireille sitten, siihen on onneks viel vähän aikaa. 

Osallistuin jokin aika sitten extemporee karaokekisoihin ja pääsin jatkoon, pitäisi siihenkin keksiä kappaleet mitkä laulaa. Pitäis opetella ne lähes ulkoa ja saada tunnettakin vielä niihin mukaan, mutta mulla ei ole hajuakaan mitä lauluja mä laulaisin. Yhtä kappaletta mietin mut ongelma on etten voi laulaa sitä itkemättä - vielä...Nyt mietin ystävän kanssa osallistutaanko duetto-karaokekisaan, se ois lokakuussa.

Odotan syyskuuta, kun silloin pääsee teatteriin. Mulla on kaks lippua ja en oo viel päättänyt oikeastaan kenet otan edes mukaan sinne. 

Eipä mulla nyt oikein muuta, rupee ajatukset harhailemaan.

synkääkö

Koin taas pitkästä aikaa aallon pohjan ja teki mieli tappaa itseni, en kuitenkaan tehnyt niin, tuskin muuten kirjoittaisin tänne. Tätä pohjaa kesti kolmisen päivää...Nyt on taas aika tasanen olo - tai niin luulen. Väsynyt olen enkä jaksaisi kylläkään yhtään mitään. 

Kävin taas psykalla - juteltiin taas kaiken näköistä....puhuin kipeistä asioista lapsuudesta...vaikka olenkin päivät yksinäni - pitäisi kuulema illallakin ottaa aikaa itselleni...

Mulla oli lääkärikin pari viikkoa sitten...sairauslomaani jatkettiin kesäkuun loppuun...kelakin teki vihdoin rahoista päätöksen, ei tarvi olla ihan rahatta...nyt vois suunnitella tulevaisuuttakin vähän eteen päin...

Mitäkö tulevaisuuden suunnittelu sitten tarkoittaa...olen katsellut asuntoja - vuokra sellaisia...helpottais omaa elämää kun pääsisi tästä nykyisestä pois...toki pitäisi laittaa asunto myyntiinkin vielä...ja kaikki muu mitä siihen kuuluu...ajatus olisi että lähtisin aluksi yksin ja kun saan asunnon sellaiseen kuntoon et siel kehtaa asua, niin lapset tulis perässä...mutta minä tarvitsen omaa tilaa juuri nyt...rakastan lapsiani, mutta tällä hetkellä voimavarat on todella vähäiset huolehtia niistä...siksi he saavatkin kaikki vapaat pelata kun äiti ei jaksa touhuta...Sen verran huolehdin että tekevät läksyt ja syövät ruoan...ja lähtevät kouluun...

Rupes ahdistaa tällä hetkellä niin paljon että ajatus karkas enkä tiedä mitä olin aikeissa kirjoittaa...Tää on välil ihan perseestä kun ahdistaa niin paljon että oksettaa....

Se mitä yläpuolella kirjoittanut, ei ole hajuakaan, ei muistikuvaa tuosta tekstistä mutta saa olla. Se on kirjoitettu maaliskuussa.

------

Mulla on hoitoneuvottelu ensi viikolla, saa nähdä mitä siellä suunnitellaan. Voimat mulla on poissa, masentunut olen ja vaikka toki välillä jaksankin touhuta ja tehdä, niin masentunut olen silti. Kuinka täältä sitten päästä pois - en tiedä. Kukapa sen kertois mulle. Asiaa ei auta se et mies kääntää asian aina niin että oon niin puhki ja voimaton kun mun elopaino on mitä on...ei mun kaksisuuntainen oo syypää mun olotilaan...pitäis kuulema alkaa käymään salilla niin jne jne...

Päätinhän mä tuossa pari viikkoa sitten et nyt alan käymään säännöllisesti ulkona - ihan vaikka vaan vähän kävelemässä. 

Eikö mun jalka kipeytynyt vappuna ja on nyt toista viikkoa kipeä, eikä siihen ole löytynyt syytä - eikä sitä suostuta tutkimaan, kyllä se ohi menee....soittaa mulle fyssari ens viikolla...ja jos viel kipeä voidaan ehkä konsultoida lääkäriä...

oon käynyt nyt ryhmässäkin - kaksisuuntainen mielialaryhmä - tai joku sellainen..siellä ollaan nyt käsitelty masennusta, kaikki on niin tuttua mulle...välil koen ettei tuosta ryhmästä oo mulle mitään hyötyä...

tällä viikolla ja viime viikolla laitellu viestiä omalle hoitajalle kun oma vointi tosiaan romahtamispisteessä taas...mun pitäis vaan päästä pois kaikesta tästä...pois masennuksesta...ihan kaikesta...kaivertaa nää tuskalliset ajatukset päässä...jotka on läsnä koko ajan...en ehkä näytä sitä ulos päin mutta koko ajan ne on tuolla pääkopassa päällimmäisenä...

uusi alku?

Eilen oli ensimmäinen käynti mielialatyöryhmässä. Uusi hoitaja on mukava. Osasi kysellä kaikkea mitä "pitääkin". Ensimmäisenä myönsin - samalla itsellekin - sanoessani etten voi hyvin - en todellakaan voi hyvin - näytän kyllä ympärillä oleville et kaikki on okei - mutta ei, mikään ei ole okei - olen niin uuvuksissa etten jaksa - hyvä kun jaksan huolehtia taloudellisesta puolesta tällä hetkellä - saati lapset - onneksi ovat jokseenkin omatoimisia. Romahdin siis alkumetreillä hoitajan luona. Hoitaja otti sen hyvin, ei takertunut siihen, tavallaan sivuutti muttei kumminkaan. Kyseli tarkentavia kysymyksiä - minä vastasin. Ensi viikolla on lääkäri ja sain seuraavan hoitajan ajan kahden viikon päähän...

Miten tähän ollaan taas tultu? Sitä kun ei voi tietää. Juttelimme että voi olla monen asian summa. Isän kuolema, rupeaa vaivaamaan näin vuoden jälkeen vasta. Lapsuuden traumat nousee pintaan. uusi sairaus...Voi olla kaikkien asioiden summa siis. 

Kuinka tästä päästä ylös? Se onkin vaikeampi homma - ei käy ihan sormia napsauttamalla. Ryhmää mietittiin että aloittaisin - olen niistä ennenkin hyötynyt paljon. Tämä tarkoittaisi sairasloman jatkumoa... tavallaan se onkin hyvä - sairausloma siis - saa miettiä asioita, mutta kauanko voin vaan saikuttaa? 

On hyvä että saa apua - pitää vaan osata käyttää se suotuisalla tavalla ja ottaa se apu vastaan minkä saa...niin hyötyy siitä avusta parhainten.

Nalle

ahdistusta ja kaikkea sen sisältä

 mitä on mielessäni? mitä ajattelen? mikä ahdistaa? 

mielessäni on paljon se kuinka voisin satuttaa itseäni, kuinka voisin kadota pois, sillä musta ei ole mihinkään, mua ilman kun muut pärjäisivät kyllä. Mielessäni on diabetes, sen tuomat haitat ja tarkat asiat mitä pitäisi noudattaa - kuinka motivaatio siihen puuttuu täysin...Mielessäni on mielen sairauteni - kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka tuottaa todella paljon haasteita koko elämän suhteen - sillä ajattelen itsemurhaa lähes päivittäin...mielen sairauteni vie minut koko ajan masentuneempaan suuntaan - vaikka välillä onkin hyviä hetkiä....omalle perheelle näytän että voin hyvin vaikka mielen sopukoissa, asiat on toisin...miksi sitten esitän muulle maailmalle voivani hyvin...en halua saada sääliä, voivottelua tai mitään muutakaan...en tiedä kyllä mistä saisin apua tähän oloon...lääkkeitä kokeiltu jo monen moista...

Ahdistus - tämä ihana kaveri...itseäni ahdistaa päivittäin taas todella paljon - ilman syytä vain rupean haukkomaan henkeä ja tuntuu kuin en saisi happea...Ahdistus mikä on kokonais valtaista....vie välillä nukahtamisenkin vaikeaksi...ahdistus syystä X - tuntematon... ai että ottaa päähän ihmiset joiden mielestä kaikelle pitää olla syy....SYYYYYYY miksi on näin, miksi noin....ei voi syyttä masentaa, ei ahdistaa, ei mitään....ei syyttä voi olla tunne että haluaa kuolla...kaikelle pitäisi olla syy !!

miksi sitten kirjoitan näistä...en tiedä...tulin vaan halu kirjoittaa...kirjoittaa paha olo pois....jos se auttais vähentämään ajatusta kuolemasta....

Itsemurha - en mä kuolla tahtoisi mutta tää eläminen on vaan aika rankkaa...tarkat suunnitelmathan mä oon tehnyt itselleni...sen varmasti kaikki tahtoivat tietää...

Sanoohan moni että on mulla syy elää - en mä oo koskaan puhunukaan etteikö olisi...onhan mulla kaksi ihanaa lastani, joita kyllä rakastan yli kaiken, mutta en vain tiedä jaksanko tätä elämää enää...

Ei tämä ei ole hyvästijättö kirjeeni...tämä on vain tapani purkaa asioita päästäni...

Uupunut Nalle

kaikennäköistä

Maaliskuu tulla tupsahti....

Oma olo alkaa painua taas maahan, masennus tuntuu nostavan päätään. En tiedä onko tässä elämässä mitään järkeä. 

Helmikuun lopussa sain diagnoosin diabetes, itselle niin tuttu mutta kun omalle kohdalle sattui - tuntuu kuin kaikki unohtuu, kaikki se tieto ja taito jota sulla on...toki sulla se vielä on tallessa mut ne vaan hävis jonnekin.. Ensin tuli suru ja itku, nyt viikko myöhemmin tuntuu, että olen vihainen itselleni - miksi annoin käydä näin, vaikkei se välttämättä ole edes itsestäni kiinni. Tämäkin saa mielen matalammalle.

Kuinka saada motivaatiota liikkumiseen ja ruokavalioon, itsekuria ei ole yhtään, olen säälittävä paska vain. Tänään myönsin että olen ihan loppu, ihan kaikkeen. 

Olen kuunnellut kirjaa En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Kertoo naisesta jolla kaksisuuntainen mielialahäiriö, kirja on aika negatiivisen sävyttämää, mutta hyvä. Kirja tuntuu osittain kertovan omaa tarinaani, pystyn samaistumaan tunteisiin ja asioihin. 

Toki on tässä tapahtunut positiivisiakin asioita, kuten että Kävin teatterissa pitkästä aikaa. Kävin katsomassa Mielikuvituspoikaystävä. Se oli hyvä sai nauraa. Ei ehkä herkille. Itkukin pääsi yhdessä kohtaa itsellä. 

Nalle