Pään sekamelska

Paljon asiaa mutta vähän aikaa.

Mulla oli psykan käynti tässä hetki sitten. Se sai mut miettimään paljon asioita, asioita mitä tahdon elämältä ja asioita joita pitää käydä läpi. Niin isoja kuin pieniäkin asioita.
Asioita jotka muuttais elämän suunnan mahdollisesti parempaan, mutta sitä ei voi etukäteen tietää eikä ennustaa onko se parempaa.

Mietin kovasti sitä kuinka en enää jaksa suodattaa asioita ja kuinka olen kireä koko ajan sekä raivostun tyhjästä niin omille lapsille kuin työkavereillekin. Tuntuu itsestä pahalle, mutta kun et vaan pysty ja kykene hillitsemään itseäsi, sanat ja teot vain pulpahtaa suustasi sekä kehostasi, sitten joudut selittelemään vaikkei ole mitään selitettävää, en vain pysty.

Voin aika huonosti... Nyt jopa myönnän sen itselleni... Ja huomaan et todellakin huonosti .. Sitä on ollu vaikee myöntää... Olen vain yrittäny kaikille... Ihan kaikille... näyttää et kaikki on hyvin... Enkä edes ole näytellyt kovin hyvin...

Olen myös puhunut tärkeimpieni ihmisten kanssa, mutta kaikki pitää olla musta itsestä lähtösin. Tiedän sen.

Lääkäri olisi pian ja psyka sanoi että pitäisi laskea muuri kun sinne meen, mutta kuinkahan sen teen kun en ole sata varma mistä se muuri kasautuu ja sitä muuria ruvetaan onneksi käymään läpi ja tutkimaan mistä se koostuun..

Tästä tulee viel pitkä ja kivikkoinen tie... Toivottavasti ne tärkeät pysyvät rinnalla tapahtui ja sattui mitä tahansa... He ovat nyt tärkeässä roolissa.. Tukemassa ja kannattelemassa kun en todennäköisedti itse tule jaksamaan.. Potkimaan perseelle kun meinaan luovuttaa.. Tulen sanomaan vastaan, mutta nyt heidän pitää vain olla lujina... He ovat tärkeitä tässä projektissa!

Itkettää ajatuskin että pitää antaa itsensä muiden kannateltaviksi.. Pitää oppia luottamaan, ehkä löydän keinot siihen.

Tiedän että monelle on jo nyt liikaa mun olo, tiedän että monilla on vaikeaa itselläänkin.. Nyt mun pitäis oppia olla huolehtimasta kenestäkään, organisoimatta mitään ja olla itsekäs. Antaa kädet muille.

Tuetaan toinen toisiamme ja kannatellaan yhdessä.

Halein, Nalle

Ominaisuus nimeltä ADHD

Haluan vain jakaa semmosen että..tota noin...

Kuinka moni tiesi että mulla on adhd...
En usko että kovin moni tai sit kaikki... En ole puhunut siitä avoimesti, enemmänkin heittänyt vaan vitsiä asiasta. No kumminkin, se on todettu mulla jo 23vuotta sitten.
Se pysyi koulussa aisoissa viikottaisilla perheneuvolassa käyneillä. Yläasteella ja ammatikoulussa... Noh ihme että edes selvisin... Ei ollut apua.. Jätettiin ala-asteen jälkeen aika tyhjä päälle. No tällöin en tiennyt vielä tästä piirteestäni.. Lähihoitajaksi opiskellessa mietin asiaa ja lopulta pyysin sairaalasta kaikki paperit minusta... Olinhan täysikäinen. Papereita luettuna tajusin miksi olin käynyt perheneuvolassa, miksi minulla oli ala-asteella erityistunteja. Selvisi miksi mulle oli Yläasteella ja amiksessa vaikea oppia lukemaani ja kuulemaani, miksi en osannut vastata kirjoittamalla.

Joskus olen pohtinut, miksi mulle ei kerrottu? Mitä pelätty?
En ole kehdannut kysyä... Vanhemnat sanoo kyllä että lapsissa on paljon samaa vilkkautta kuin minulla... Ehkä ennen puhuttiin vain ylivilkkaista lapsista.

Itse olen omalle lapselleni kertonut että hänellä on adhd (kyllä hänelläkin sekä mahd pienemmälläkin, muiden ongelmien lisäksi).

Opiskelun jälkeen adhd pysyi vissiin remissiossa(onko toi ees sana) kun tein valmistuttuani 12 vuotta säännöllistä arkityötä 8-16, eli oli rutiini...
Sanoin itseni irti vuos sitten koska työ alkoi olla henkisesti niin rankkaa etten osannut jättää asioita töihin.
Aloitin kolmivuoro työn jossa olen tälläkin hetkellä. Ensimmäinen 7-8kk meni hyvin. Sit aloin unohtamaan asioita, rupesin seisahtuu enkä saanut aloitettua mitään... Romahdin ja nyt olen tässä pisteessä missä olen...

Nyt töisdä, asia mikä on itseäni ilahduttanut ja olen saanut voimaa...

Tiedätkö tunteen kun teille tulee uus työntekijä ja huomaat et teil synkkaa sika hyvin, pelleilette, kuittailette toisillenne ihme asioista ilman päät ja häntää... Sit jotenkin tulee puheeks adhd ja huomaatte et molemmilla se..hän kuulee siitä palaverissa jossa kerron omaani adhd:n...

Mutta se tunne kun työyhteisessö on joku..edes se yksi joka OIKEESTI ymmärtää sun järken juoksun..se että sä oot tässä mut sun ajatus menee jo tuolla... Aloittaminen on vaikeaa kun oot vadta aloittamassa mutta mieli teki kaiken jo..

Ja kun katot tätä tyyppiä (on nuorempi) huomaat hänessä jotain mitä olit itse joskus...sen yötiöpositiivisuuden joka itsellä oli joskus... Ja sit huomaat miettiväsi.. Minne perkeleeseen se minä katosi ja milloin minästä tuli tällainen epäileväinen ja semmonen joka pelkää näyttää itsensä...

Ehkä olen liian kauan yrittänyt pärjätä yksin tämän ominaisuuteni kanssa..

Nyt olen uskaltautunut puhua ääneen adhd sta ja eniten auttanut kun lukenut adhd vertaisryhmiä...

Kiitos ja kumarrus..

Nalle

Voihan huonot päivät...

Tuntuu kuin olisin yksin... kuin en saisi tukea tai kun ei vaan jaksa olla...jaksa olla edes minä...

Mutta toisaalta on ihana huomata kuinka ympärillä on ihmisiä jotka oikeesti välittää...tietävät kun on oikeasti annettava apua...huomaavat juuri sen mitä tarvitsee...
Näin sairastuneena huonon ajan koettaessa ei vaan itse osaa huomioida mitään, eikä välttämättä ota apua vastaan...kiitos heille jotka vaan toteaa, ei ku nyt vaan menoks ja nähdään..
Mulla oli tossa pitkä positiivinen kausi...ja nyttemmin pari päivää se on ollutta ja mennyttä. Ihan itseäni ahdistaa kun tulee nämä pahat ajatukSet...

Vaikka kuinka rakastan lapsiani ja en todellakaan vaihtaisi päivääkäään pois.. on mulle tullu monesti ajatus..voi kumpa niitä ei edes ois...en tiedä oisiko tää elämä yhtään sen helpompaa.. rakastan heitä kyllä..mutta tuntuu että olen yksin heidän kanssaan..saan yksin kärsiä heidän erikoisuutensa... kuulema kaikille tulee joskus noita ajatuksia ja ne ovat kuulema normaaleja...
On myös toinen asia jota joskus mietin kumpa en koskaan...

Köyhän mulla perhetyö ja kotipalvelu sekä itse käyn psykalla... mutta tuntuu että se ei vaan riitä.
Eilen oli toinen psyka käynti...on todella mukava käydä juttelemassa. Se auttaa jäsentään ajatuksia päässä...

Tänään olen vain miettinyt että mä tarvisi tunnin sijaan kahden tunnin käyntejä. En rentoudu tarpeeks nopeasti 45min aikana. Ja kun alan suoltaa puhetta, aika loppuu..

Tänään mulla on todella huono päivä. Tai se alkoi jo eilen iltapäivällä..
Hermot kireenä, menetän malttini pelkästä jalan heiluttelusta..
Ahdistaa kun tunnen näin... ahdistaa edes ajatella mihin itseni oikein ajan..

Mulle tehtiin joku PROD kysely psykalla...en kyl tiedä mitä se ees on....
Masennustestit mulla on todella korkeat...sen nyt tiesinkin...

Nyt yritän ajatella postiivisesti ja lsten kanssa puistoon...odottamaan koska mulla menee taas hermot...

Halauksia päiviinne 💚

Kun itsekin olet erityinen

Tässä taanoin kirjoittelin.
Kirjoitukset jäi kun psykan käynnit loppui. Nyt sain kunnalta ajan, kävinkin jo ekassa tapaamisessa...seuraava on ensi viikolla..
En tiedä mitä käynneistä odottaa, ehkä pois näistä kamalista asioista joita päässä liikkuu.

Olen tutkistelku itseäni...
Ei se että sulla on kaks erityislasta, kunnes huomaat ja luet että noh olet itsekin erityinen...omaat adhd:n, siitä vaan ei ole koskaan puhuttu, ei kerrottu, ei valmistettu...toisin kuin itse olen valmistanut omia lapsiani ja kertonut avoimesti niin heille kuin muillekin mitä heillä on...vaikka itselläsi se on todettu jo 9vuotiaana....
Tavallaan olen tiennyt aina...mutta kuitenkin kun sisäistät asian, se on shokki, se tuo ajatuksia miksi..kaikkeen miksi......miksi ei kerrottu, miksi minä, miksi lapseni....
En muuten olisi ajatellut asiaa tarkemmin, mutta itselläni näin masentumisen myötä alkanut tulemaan adhd oireisto korostuen esille..
Kaipa kaikkea aletaan käsittelemään psykalla tai ainakin toivon niin...

Luulen että kaikki menee viel hyvin päin. Toivoisin saavani ajatukseni selkeämmiksi, mutta kuinkahan sen teen..
Nykyään saan nukuttua ihan hyvin. Selkäkipuun saanut uusia lääkkeitä niin pystyn liikkumaankin....ja selkäkipuun löytyi syykin...rappeutunut...työvamma vaiko synnynnäinen, ei pysty tietää...selkää ei ole aiemmin koskaan kuvattu...

Nyt jatkan työyötäni ja koetan saad kaikki hommat tehtyä...klo 7 loppuu työt ja kolme viikkoa lomaa alkaa .

Onneksi elämässäni on ihana ihminen joka muistaa muistuttaa joka päivä kuinka kelpaan tällaisena kuin olen..harmi vain ettemme ehdi näkemään niin usein kuin tahtoisimme..

Oikein ihanaa kesää kaikille...

Yrittäkää pitää toisistanne huolta...

Kaikilla olis helpompaa...jos katoaisin....

Se kun omistaa lapsia, etenkin erityislapsia.
Tuntee olevansa jotenkin leimattu.
Leimattu äidiksi, nuori taikka vanha äiti.
Mutta entä ne joilla löytyykin erityislapsia - tuntuu kuin sua kartettais, pelätään, pidetään vieraana - kuin sun lapset ois jotain ruttoa..
Osataan kyllä neuvoa - ei varmaan ole kellekään tullut mieleen että sitä kaikkea on jo saatettu kokeilla - tuloksetta.
En koskaan, en ikinä ole kenenkään kuullut kysyvän - kuinka sinä, äitinä, ihmisenä jaksat tätä kaikkea - mistä löydät kaiken tarmon olemaan noin vahva - miksipä kukaan kysyisi - jaksathan sinä kun sul on noit lapsia.
Ei varmaan kenellekään ole tullut mieleen että se mitä sä näytät päälle päin - se onkin vain roolin pitämistä - ettet romahtaisi omien lapsiesi edessä - jotta jaksaisit kannatella heitä ja olla heille se tukipilari.

Mutta mitä sitten kun tulee se vastaan että sinä - tukipilari et enää jaksakaan olla se vahva ja se tukipilari kaatuukin.

Mä en tiedä mitä sitten - sillä tällä tukipilarilla ei ole enää voimia kannatella - hyvä kun itseään.

Synkkiä ajatuksia pää täynnä - vaikka tiedän todella hyvin ettei millään niillä ole mitään virkaa ja ne ei auta mitään - mutta ne vaan tulee ja on - mutta onneksi ne sitten myös menee yhtä vauhdikkaasti.

Ja kyllä ennen kuin joku kysyy - olen jutellut asioista ja olen puhunut - auttaako se - en tiedä!

Mulla todettiin just sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila. Mitä se sitten tarkoittaakin - ei hajuakaan! Lääkäri jopa minulle sanoi että minustä ei päälle päin näe että tulos olisi mitä se on - sanoin että niin ne sano kun opiskelin - että minun tilani on hankala tutkia kun päälle päin olen toista mitä testit ja muut antaa ymmärtää..

Tunne kun sä syytät itseäsi lasten ongelmista, tunnet että olet huono äiti kun lapsesi on erityislapsia - koet tehneesi jotain - koet että olet jättänyt tekemättä - itsesyytökset on valtavia...

Sitten tulee riittämättömyyden tunne - mitä jos en jaksakaan rakastaa tarpeeksi - mitä jos lapset ei rakastakaan tarpeeksi..

Tuki - sitä tarvii paljon - mutta mitä jos et saakaan sitä siitä mistä sun pitäis saada - mut et uskallakaan hakea sitä sieltä mistä tietäisit saavasi tuen - koska se tuki ei olisi oikeutettua juuri sieltä.
Jotkut puhuu vertaistuesta - en tiedä hyötyisinkö mä siitä pahemmin - sillä olen nähnyt monia saman henkisiä lapsia ja vanhempia - mutta koen ettei voida toisiamme auttaa.

Joskus tuntuu että olen keksinyt kaiken päässäni ettei mun lapsilla oikeasti mitään ole - vaan mä olen kuvitellut kaiken - tiedän asia ei ole näin - sillä sulle tärkeät ihmisetkin sanovat - miten sä jaksat tätä samaa ihan joka päivä. He ovat kanssa huomanneet - ei toi puhukaan pötyä kun sanoo että lapsi saattaa kesken hyvän hetken vaan hyökätät ja purra toista hullun kiilto silmissä. Sun pitäis osata tukea toista ettei tee niin - torua - samalla olla rankentava ja tukea sitä kenen päälle hyökättiin. Ei vaan oma pää pysy mukana.

Sitten se että kun sä aina rageet - miksi aina rageet???
NO KU EN HITTO TIIÄ - joo en tiedä - ei hajuakaan. Sit tulee taas olo et voisinko kadota - hävitä. Mä oon paha ja aiheutan pelkkää pahaa - ehkä voisin vaan kadota niin kaikilla ois helpompaa. Vaikka tiedät ettei siitä ole mitään apua.

Tässä vaiheessa olen onnellinen ihmisistä joille voin soittaa - vaikka yöllä (niitä muuten ei ole mun elämässä pahemmin) - mä kun satun olemaan yökukkuja...¨
Ja some on ihana asia - sinne kun postaa jotain - tulee heti vapauttavampi olo - vaikkakaan en jaksa lukea kaikkien kommentteja - ja ahdistun osista kommenteista - vaikka ihan asiaa puhutaankin ja tiedän kaiken mitä he sanovat/kirjoittavat.
Mutta se että saa sanoa asian ääneen auttaa paljon.

Tämä kirjoituskin on lähtösin sellaisesta postauksesta Kaikilla olisi helpompaa....jos katoaisin!

Rakkaudella, Nalle

elämä - musiikki - pää pyörällä

Elämä joskus yllättää erikoisellakin tavalla...

-  omalla kohdalla liiankin välillä...

Itse olen miettinyt asiaa omalta kannaltani....

- ja päätynyt vaikka ja mihin ratkaisuihin...

Ja joo onhan siinä ollut pysäyttäviäkin hetkiä...

- kuten lapsen asioiden ilmaantuminen...

Olen alkanut miettimään omaa oloani.

Nyt on ollut muutaman päivän todella rauhaisaa oloa (omassa päässäni), mutta myös samalla ollut muutama masentunut hetki. Viikon loppuna oli kutsut -  ihanaaaaaa, ihmisiä tuli käymään - ihana lauantai, jaksoin olla hetkessä mukana...leivoin......oli ihana sunnuntai.. - kävin ulkona....

kunnes tuli maanantai ja oisin halunnut vain olla yksin, peiton alla - vailla kenenkään huomioo..

mutta ei en saanut olla omissa oloissani - en saanut olla rauhassa..."mikä sulla on" "miksi vetäydyt" "miksi oot tuollainen" - sitä sain kuulla..kyhnättiin vieressä - oltiin koko ajan kyselemässä - vaikka ilmaisit selvällä suomenkielellä - HALUAN OLLA NYT EDES PUOLI TUNTIA YKSIN - mutta ei mennyt perille....ja ei kyse ei ollut omista lapsista...

Mietin - miksi ei anneta tilaa, silloin kun sitä tahtoo ja pyytää - miksi ei saa silloin vain olla...

Tänään oli lapsen asioiden tiimoilta juttuja...sain kuulla että kaikki testit niin adhd ja mikähän lie se toinen oli..niin paukku ylhäällä - jopa niin ylhäällä missä harvoin ne edes on... hyperaktiivinen pikku mies...josta sitten kaikki ilmeisesti johtuu miksi hän on sellainen ku on...

nyt alkaa taas uusi sulattelu asioiden kanssa - olenhan mä tiennyt aina millainen tuo apinan poika on - mutta silti se tulee se tietoisku kovaa ja vauhdilla - ei ehdi samassa tahdissa käsittelemään..

Nyt mielessä on koska tulee uusi romahdus - toivon ettei tuu pahana... nyt mietin melkein jopa itkin siellä keskustelussa - vaikkei oikeastaan ollut mitään syytä - asiathan oon periaatteessa käsitellyt - vai olenko - olenko sittenkään - että lapsellani onkin jokin diagnoosi...mitään toki ei vielä diagnosoitu - mut hyper mikä hyper...

Onko sitten normaalia ahdistua tiedosta? - Onko normaalia että lapsi on sellainen? - ajatukset olenko aiheuttanut nämä hälle....ei en ole... ne vaan tulee...

Nyt mietin kitaran ostoa hälle - musiikkitarvikeliikkeessä - onnellisuus koska kitaroita ja sai kokeilla soittaa.....haluan tukea heitä omalla tiellään - parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla... ja uskoisin että tämä voisi olla oikea tie..

Musiikkihan lähellä itseäni - isompi lapsista rakastaa tanssia musiikin tahdissa - tää pienempi rakastaisi soittaa kitaraa, ihan selkesti... minä muuten vain rakastan musiikkia - laulamista - soittamista - kaikkea. NAUTIN <3 niin klassisesta kuin muustakin musiikista..

Päätän tämän tekstin tähän kappaleeseen joka on soinut päässäni nyt pari päivää putkeen.

 🎶Kuuntele sydäntäs, maailma on sun. 🎶

🎶se sut ohjaa, pian oikeaan, kuuntele tarkkaan🎶

 🎶Mitä ikinä teet, mihin ikinä meet, se on vain sun🎶 

Musiikkihalein, Nalle

ahdistuneisuus...

Joskus ei tiedä mitä sitä tekin ja miten olis...joskus ei vaan pysty olemaan massassa mukana.

Tähänkin sitten löytyi syy..tai oletan niin...määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö... mitä se sitten on ja mitä se tarkoittaa - en tiedä...

mutta se selittää paljolti mun tuntemukset ja olot. Se selittää miksi käyttäydyin ja miksi tunnen milloinkin ja miksi....mutta olen ruvennut miettimään..mitä jos se ei olekaan sitä vaan jotain aivan muuta..

Minullahan itselläni on diagnosoitu lapsuudessa add eli tarkkaavaisuushäiriö ilman ylivilkkautta - vaikka tietääkseni ylivilkaskin olen ollut...

Tein 12 vuotta samaa työtä, joka oli säännöllistä ja vain arkisin, säännölliset vapaat, harvoin muuttui työrytmi - kerran kahdessa kuussa mahdollisesti jotain yli määräistä tai joskus joku tuplavuoro, mut muuten lähes tulkoon aina samallaille päivästä toiseen - vaikka jutut päivässä vaihteli - niin rytmi oli päivästä toiseen lähes sama - ruoka-aikoineen.

12 vuoden jälkeen, sanoin itseni irti ja olen vuoden ollut kohta hoivakodissa töissä - jossa työ on hektistä, vuorotyötä, ei niin säännöllistä, ei säännöllisiä vapaita, ei säännöllistä rytmiä työssä....

Olen miettinyt että onko tää rytmittömyys ja hektisyys kumminkin liikaa omalle mielelle ja kropalle..ei en haluaisi pelkkää päivä työtä sillä on näitä pakollisia lastenmenoja, mutta ehkä se ois ainoa keino saada itseni kuntoon...toisaalta päivä työtä mut vapaita olisi myös arkisin olisi kanssa kyl aika kiva...no tulevaisuus näyttää missä mennään ja kuinka käy.

Mullahan siis muutenkin kroppa kiukuttelee...ranne kipee...koska lihakset....lonkka/alaselkä kiukutteleé, koska lihakset...kokovaratohieronta tekisi siis hyvää..itsekullekin...

Millaista on sitten "sairastaa" add kun lapsilläkin on ongelmia...aika hektistä...itselläni on monta rautaa tulessa, mutta mikään ei valmistu...tykkään liikkua koko ajan, vihaan olla paikallaan ja vaan olla, se ei vaan oo mun juttu..mutta ei sitä jaksa lähteä minnekään koska lapset on haastavia ja ei jaksais miettiä kaikkea valmiiksi...ja sit ahdistaa kun pitää olla kotona eikä pääse minnekään...

Aivan ihanaa oli eilen - lähdin yksi ulos, menin metsään kiertelee - etsimään kätköjä - yhden löysin neljästä - ens kerralla parempi onni... mutta se että LÄHDIN, se on jo iso juttu - nautin niin eilisestä kevät säästä metsässä - vaikka välillä upposinkin polvia myöten hankiin kun astuin polulta harhaan - mutta se fiilis ja tunne kun oli saanut olla... pari tuntia mä siellä seikkailin... oli koko loppu päivän niin raukea olo - vaikkakin tänään kyllä tuntee että eilen oli positiivari...tänään ei millään jaksais...väsyttäis ja voimat poissa...etenkin kun piti vielä aamusta olla sosiaalinen ja käydä lääkärissä ja työpaikalla.

Sellaista tänne nyt...

Ihanaa kevättä !

Nalle